Supermamma synnytti

Elän tällä hetkellä harvinaisen onnellista aikaa kahden lapseni kanssa, jostain kumman syystä aikaa ei tunnu riittävän siihen, että ehtisin lätistä tänne jotain joka päivä.

Jos ja kun joitakin lukijoita kiinnostaa synnytykseni kulku, niin kerrottakoon se kaikessa lyhykäisyydessään nyt.

Keskiviikko-iltana 17. lokakuuta käväisin suihkussa, jonka jälkeen supistuksia alkoi tulla ja ne voimistuivat. Katselimme siipan kanssa laatuviihdettä eli BB.tä telkkarista, jonka jälkeen mies totesti, että hänen on mentävä ilmeisesti suihkuun, kun vaikutin siltä, että lähtö on lähellä.
Menimme kaikesta kivusta huolimatta sänkyyn ja koetimme nukkua. Minun nukkumisestani ei tullut mitään, joten hiippailin alakertaan kellottamaan supistusvälejä. Ne huitelivat siinä 5-8 min rajoissa.
Pakkailin kivuissani vielä kassia valmiiksi ja koitin soittaa synnytyslaitokselle, puhelin teki tepposet, eikä ollut kenttää.
Lopulta onnistuin saamaan yhteyden sairaalaan ja kerroin, että tulossa ollaan.
Kävin sitten kertomassa isännälle, että soittaa äidilleen ja että nyt on tosi kyseessä. Vaikka kivut oli aikamoisia, siedin ne silti hienosti.
Mummu saapui meille puolen yön korvilla ja me lähdimme sitten kohti Hämeenlinnaa. Autossa kuunneltiin Radio Rockilta Timo Kotipellon ja Liimataisen Blackustics-albumia. Minä kirjoittelin supistuksia ruutuvihkoon.

Sairaalassa pääsin heti tutkimushuoneeseen, jossa todettiin, että saliin vaan, 6-7 cm auki. Puin ne ihanimmat salivehkeet päälle ja pääsin sitten synnytyssaliin kiikuttelemaan keinutuoliin. Minut laitettiin käyrälle, josta nähtiin sitten supistukset ja vauvan sydämensyke. Kaikki tuntui mukavalta, vaikka mitään kivunlievitystä ei ollut vielä.
Yöllä kello kolmen aikaan tuli anestesialääkäri, joka sitten koitti etsiä minusta nikamanvälejä huolella, saadakseen laitettua spinaalin. Kyllä se kolo sieltä sitten löytyi lopulta. Taisi olla koko synnytyksen kamalin vaihe se, kun joutui mahansa kanssa olemaan kippuralla, samalla kätilö litistää minua entisestään kasaan ja toimenpide kesti ikuisuuden, eikä happea meinannut saada.
Kun spinaali oli isketty selkääni, olin taivaissa. Naureskelin monitorissa näkyviä supistuksia, joita en itse tuntenut lainkaan. Tokaisin miehelleni jo tässä vaiheessa, että tulen uudestaankin synnyttämään, koska tämä on niin mukavaa. Radiossa soi Lady Gaga.
Noin puolisen tuntia ehdin olla unelma-oloissa, kun aloin tuntea ponnistuksen tarvetta.
Kätilön mukaan vauvan syntymään tarvittiin kaksi ponnistusta ja papereissa lukeekin ponnistusvaiheen kestäneen kaksi minuuttia. Hyvä minä, supermamma!

Vauva putsattiin ja sitten sain hänet heti kainaloon ja voi sitä nälkää, mikä pienellä oli.

Synnytyksen aikana menetin rutkasti verta, lapuissa lukee että synnytyksen aikana 600 ja sen jälkeen vielä 200. (yksikkö taitaa olla grammaa) Tästä johtuen minä pyörryin suihkuun, jonne myös oksensin. Ja sen jälkeen nukuin ja oksensin ja oksensin. Ja sairaalasta lähdettyäni hemoglobiini näytti 82. Eli tällä hetkellä syön persiljaa ruukusta, napsin rautanappuloita ja ryystän c-vitamiini-juomaa. (Viimeisessä mittauksessa, viikko synnytyksestä, HB 88)

Täällä me nyt olemme, kotosalla. Pian alkaa se ainainen arki, jota jännitän nyt jo kovasti. Tällä viikolla harjoitelin jo vähän lasten kanssa keskenään olemista, kun kävimme seurakunnan kerhossa. Ja hyvinhän tuo meni. Ainoastaan kerhosta lähteminen oli hankalaa Alinan kanssa, sillä hän on "vähän" uhmis.

Alina rakastaa pikkusiskoaan suuresti. Päivittäin vauva saa hellyyttä yllin kyllin. Alina antaa vauvalle tuttia ja sanoo "Vauva maistaa!" Alina hoitaa nykyisin myös enemmän omia nukkevauvojaan, kantaa kantokopassa ja paijaa pepusta. Pikku-äiti on siis apuna aivan varmasti joka tilanteessa, niissäkin, joissa en välttämättä häntä tarvitsisi.

Loppuun vielä sen verran, että hakekaapa itsellenne kauposta joulukuun Vauva-lehti, sieltä löytyy juttua meistä. (se ilmestyy siis vasta sitten joulukuussa!)