maanantai 27. tammikuuta 2014

Järjestys ennen kaikkea!

Mahtavaa, että olin saanut kommentin edelliseen kirjoitukseen. Ihan huisia, joku on kaivannut meitä. Ajattelinkin nyt pistää pientä kirjoitusta tästä meneillään olevasta tavarataivaan kadotuksesta!

Olen siis vuoden alussa päättänyt, että jokainen tämän mökin kaappi ja laatikko siivotaan perusteellisesti ja yhtään ei sitten saa säästellä tai nyyhkiä viisi vuotta vanhojen verokorttien perään tai muiden "tätä voi vielä tarvita" tavaroiden.

Olen ehtinyt käydä läpi jo meidän kaikkien vaatekaapit, tuloksena se, että puolitoista jätesäkillistä omia vaatteita, lähes jätesäkillinen isännän vaatteita ja suuuuren suuri kasa tyttöjen vaatteita lähtivät ulos tästä talosta. Osa kirppikselle ja osa ihan suoraan roskikseen.

Minusta tuntuu siltä, että miehillä on kumma tapa säilöä vaatteita, jotka ovat jo menneet pieneksi vuonna 1998. Nehän voisivat vielä joskus mahtua päälle. Toinen kummastus, ainakin meillä, on se, että t-paita, jossa on kymmenentuhattakaksisataa reikää, on vielä käyttökelpoinen. Näitä sain siis puoli salaa heitellä menemään. Tilaa tuli aivan älyttömästi ja kaappi on nyt paremmassa järjestyksessä kuin ennen siivousta!

Oma kaappini retkotti vaatteista. Osa sellaisia ale-löytöjä, joita ei ollut tullut pahemmin päällä pidettyä. Tapanani on ostaa lähes kaikki, jos on vaan punaine lappu kyljessä. Onhan minullakin muutamia sellaisia alesta löydettyjä tavoitetakkeja, joita tuskin tulen koskaan päälleni saamaan, epäonnistuneiden dieettien takia. Toivonkipinä silti hehkuu jossain tuolla. Eilen vein kirppispöytään läjän vaatteitani ja ihan pilkkahinnalla lähtivät matkaan, toivottavasti ne eivät kotiudu sieltä takaisin. Onneksi saan nuo myymättä jääneet pistettyä eteenpäin tädilleni, joka ilahtuu niistä ikihyviksi.

Valitettavasti olen vaatteiden himohamstrari ja lapseni hukkuvat vaatteisiin. Pienempi perii isosiskoltaan vaatteita ja äiti ostelee sitten tietysti koko ajan myös lisää. Uutena harvemmin ostelen mitään vaatteita, jos ei nyt ihan hirveän hyvät alet ole kyseessä. Kirpputorilta löytää nykypäivänä niin paljon hyvää kamaa, että miksi edes ostaisin lähes puolitoistavuotiaalle sotkijalle uusia?
Kirppispöytä tulvii juuri nyt Ellin pieneksi jääneitä vaatteita. Ja vaikka kaapeissa on tytöille sopivia vaatteita, on joistain silti luovuttava, koska tilaa ei ole yllin kyllin. Nettikirppiksillä pääsee hyvin eroon tavarasta, kunhan muistaa kohtuulliset hinnat. Osan tyttöjen vaatteista olenkin myynyt isompina paketteina Facebookin lastenkirpputoreilla.

Kunhan kevät saapuu ja kelit lämpenevät, aion karata päiväksi autotallin vinttiin ja penkoa sieltä kaiken ylimääräisen pois. Olen haaveillut pitäväni kesällä pihakirppiksen, mutta mahtaneeko tavara liikkua? Vintti on täynnä isännän "aarteita" (minulle ne ovat vain pelkkiä romuja) ja minun vanhoja tavaroitani, paljon askartelusälää ja astioita ja kodin muuta tavaraa.

 Oma vaatekaappini putsauksen jälkeen ja ihan järkyttävä määrä on edelleen vaatetta, joita pitäisi päälle pukea.

Tyttöjen mekko ja takki- kaappi. Piukkaa tekee. 


Onko muilla tällaisia spurtteja meneillään?

tiistai 21. tammikuuta 2014

Taas kuvioissa!

Muutama perhetuttu kyseli jo aiemmin, että olenko päivittänyt blogia? Mistähän mä sellaista aikaa repisin? Päiväsaikaan tulee pestyä sata koneellista pyykkiä, imuroitua, tyhjennettyä ja täytettyä tiskikonetta, kerättyä leluja (miksi niitäkin pitää kerätä koko ajan, kun tiedostaa, että ne on kohta uudestaan jo ympäri taloa??) ja niin, onhan tuossa nyt vielä tuo 3-vuotias ja 1-vuotias lapsikin. Niin että, siinäpä teille selitystä miksi täällä on taas ollut jo ihan tosi pitkän aikaa niin hiljaista.

Vuoden alusta aloitin itse taas sen perinteisen "en syö herkkuja"-dieetin, "muuta kuin vain silloin, tällöin ja tuolloin". Kyllähän te tiedätte, ensimmäisen viikon sanotaan olevan se pahin. Yhtäkkiä monta kuukautta kestänyt sokerihumalasi laskee, kaikki kaupan hyllyillä olevat suklaalevyt huutavat nimeäsi ja mitään et saa ostaa. Meillä on isännän kanssa sopimus, että viikonloppuisin voi sitten herkutella. Isäntäkin saa silloin sitä mallasjuomaa.
Itse alan olla sitä mieltä, nyt kun tämä kolmas viikko lähti käyntiin tätä ihmisen kiusaamista, että tämähän se vasta pahinta aikaa onkin. Alan  kyllästyä salaattiin, tonnikalan haju on yöks ja viikonlopusta jääneet ylijäämä karkit huutelee nyt mun nimeä tuolla keittiön kaapissa. Välillä käyn hipelöimässä herkkusuklaita ja pistän suuhuni yhden lasten xylitol-pastilleista. Se helpottaa edes hetkeksi.
Juttelin puhelimessa tänään yhden ystäväni, tuoreen äidin, kanssa, jonka kanssa pohdimme sitä, miten päin takalistoa ihmisen ruokailurytmi taas vaan voi olla. Puhelua puhuessani kello alkoi olla kymmenen, enkä ollut syönyt siihen mennessä vielä mitään. Ja eihän siinä vaiheessa viitsi edes alkaa aamupalaa tehdä, kun jo kohta olisi lounas. Ja loppupeleissä en ole vieläkään syönyt mitään järkevää, kello lähentelee jo kahta.
Ystäväni oli juuri siis synnytyssairaalassa ja siellähän tuo ruokatarjoilu on enemmänkin kuin säännöllistä. On aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala. Välipalaa saa hakea pikku-keittiöstä jos huikoo, ja minä kyllä muistan, että kuopuksen aikana sairaalassa kävin vähän väliä hakemassa leipiä keittiöstä, kun oli vaan niin kauhea nälkä.
Saisipa tuollaista palvelua kotonakin.



Elämäntilanteemme on tällä hetkellä sellainen, että mies painaa hommia samaan vanhaan tahtiin, minä olen tyttöjen kanssa kotona, isompi tyttö käy kunnan järjestämässä päiväkerhossa kaksi kertaa viikossa. Pienemmän kanssa liehustamme ympäri kyliä perhekahviloissa.
Kieltämättä viime aikoina on mielessä käynyt, jospa sitä jotain töitäkin jossain vaiheessa alkaisi tehdä. Ensi syksyksi on suunnitelmissa ihan uusia tuulia, mutta niistä ei vielä parane puhua juurikaan, kun kaikki on vielä aika auki. Opiskelukin kiinnostaisi, mutta jotenkin otin kai herneen nenääni viime kesänä siitä, kun en päässytkään haluamaani opiskelupaikkaan. Liika itsevarmuus kopsahtaa joskus näemmä omaan nilkkaan.
Joka kuukausi, kuukauden puolessa välissä tulee ahdinko, sillä kotiäidin rahoilla ei kyllä pitkälle porskutella. Näinpä siis otin jo omaan työpaikkaanikin yhteyttä, jos sieltä sais jonkunlaista pikku-jobia. Kieltämättä sitä siis olisi ihana palata aikuisten pariin raatamaan, jotenkin sitä kuitenkin vielä vain haluaisi miettiä ja pohtia sitä, mikä olisi sellaista unelmatyötä.

Koska viime päivityksestä on niin pitkä aika, laitampa tähän perään nyt sitten hiukan kuvia.

Elämäämme syyskuulta tammikuuhun:

 1-vuotias pellavapää!

 Kekkereiden tarjottavia.



 Jouluntaikaa!



Joulukortti-kuva vuodelta 2013!