Taas kuvioissa!

Muutama perhetuttu kyseli jo aiemmin, että olenko päivittänyt blogia? Mistähän mä sellaista aikaa repisin? Päiväsaikaan tulee pestyä sata koneellista pyykkiä, imuroitua, tyhjennettyä ja täytettyä tiskikonetta, kerättyä leluja (miksi niitäkin pitää kerätä koko ajan, kun tiedostaa, että ne on kohta uudestaan jo ympäri taloa??) ja niin, onhan tuossa nyt vielä tuo 3-vuotias ja 1-vuotias lapsikin. Niin että, siinäpä teille selitystä miksi täällä on taas ollut jo ihan tosi pitkän aikaa niin hiljaista.

Vuoden alusta aloitin itse taas sen perinteisen "en syö herkkuja"-dieetin, "muuta kuin vain silloin, tällöin ja tuolloin". Kyllähän te tiedätte, ensimmäisen viikon sanotaan olevan se pahin. Yhtäkkiä monta kuukautta kestänyt sokerihumalasi laskee, kaikki kaupan hyllyillä olevat suklaalevyt huutavat nimeäsi ja mitään et saa ostaa. Meillä on isännän kanssa sopimus, että viikonloppuisin voi sitten herkutella. Isäntäkin saa silloin sitä mallasjuomaa.
Itse alan olla sitä mieltä, nyt kun tämä kolmas viikko lähti käyntiin tätä ihmisen kiusaamista, että tämähän se vasta pahinta aikaa onkin. Alan  kyllästyä salaattiin, tonnikalan haju on yöks ja viikonlopusta jääneet ylijäämä karkit huutelee nyt mun nimeä tuolla keittiön kaapissa. Välillä käyn hipelöimässä herkkusuklaita ja pistän suuhuni yhden lasten xylitol-pastilleista. Se helpottaa edes hetkeksi.
Juttelin puhelimessa tänään yhden ystäväni, tuoreen äidin, kanssa, jonka kanssa pohdimme sitä, miten päin takalistoa ihmisen ruokailurytmi taas vaan voi olla. Puhelua puhuessani kello alkoi olla kymmenen, enkä ollut syönyt siihen mennessä vielä mitään. Ja eihän siinä vaiheessa viitsi edes alkaa aamupalaa tehdä, kun jo kohta olisi lounas. Ja loppupeleissä en ole vieläkään syönyt mitään järkevää, kello lähentelee jo kahta.
Ystäväni oli juuri siis synnytyssairaalassa ja siellähän tuo ruokatarjoilu on enemmänkin kuin säännöllistä. On aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala. Välipalaa saa hakea pikku-keittiöstä jos huikoo, ja minä kyllä muistan, että kuopuksen aikana sairaalassa kävin vähän väliä hakemassa leipiä keittiöstä, kun oli vaan niin kauhea nälkä.
Saisipa tuollaista palvelua kotonakin.



Elämäntilanteemme on tällä hetkellä sellainen, että mies painaa hommia samaan vanhaan tahtiin, minä olen tyttöjen kanssa kotona, isompi tyttö käy kunnan järjestämässä päiväkerhossa kaksi kertaa viikossa. Pienemmän kanssa liehustamme ympäri kyliä perhekahviloissa.
Kieltämättä viime aikoina on mielessä käynyt, jospa sitä jotain töitäkin jossain vaiheessa alkaisi tehdä. Ensi syksyksi on suunnitelmissa ihan uusia tuulia, mutta niistä ei vielä parane puhua juurikaan, kun kaikki on vielä aika auki. Opiskelukin kiinnostaisi, mutta jotenkin otin kai herneen nenääni viime kesänä siitä, kun en päässytkään haluamaani opiskelupaikkaan. Liika itsevarmuus kopsahtaa joskus näemmä omaan nilkkaan.
Joka kuukausi, kuukauden puolessa välissä tulee ahdinko, sillä kotiäidin rahoilla ei kyllä pitkälle porskutella. Näinpä siis otin jo omaan työpaikkaanikin yhteyttä, jos sieltä sais jonkunlaista pikku-jobia. Kieltämättä sitä siis olisi ihana palata aikuisten pariin raatamaan, jotenkin sitä kuitenkin vielä vain haluaisi miettiä ja pohtia sitä, mikä olisi sellaista unelmatyötä.

Koska viime päivityksestä on niin pitkä aika, laitampa tähän perään nyt sitten hiukan kuvia.

Elämäämme syyskuulta tammikuuhun:

 1-vuotias pellavapää!

 Kekkereiden tarjottavia.

 Jouluntaikaa!

Joulukortti-kuva vuodelta 2013!