Pieni mainos

Jos jotakuta kiinnostaa, ikuisuus projekti, erään äidin sellainen, niin liittykääpä lukijaksi ja seuratkaa, tuleeko tästä projektista yhtään mitään.

Fat mama-project.

2-vuotias pellavapää

Sokeriähkyinen äiti tässä moi!

Hiukan kuvia ja tunnelmaa kuluneesta viikonlopusta, jolloin juhlimme aurinkoisen kuopuksen 2-vuotissynttäreitä!

Raskas, mutta hauska viikonloppu. Pieni sankari sai ihania lahjoja ja sai taas tavata sukulaisiaan pitkästä aikaa. Kuten kuvat kertovat, meillä taitaa asustaa toinenkin jauhopeukalo minun lisäksi.

Tämmönen, just tommonen.

Jonkin aikaa on tehnyt mieli tehdä postaus vain minusta itsestäni ja tadaa, tässä se on, pitkästä aikaa minä täällä!

Ihan tavallinen tallaaja, huumorintajuinen, ahkerakin(kunhan se inspiraatio iskee), äiti, avovaimo(joskus toivottavasti aviovaimokin), sellainen pullantuoksuinen.

Täytin kesäkuussa 25 vuotta ja nuo numerot kauhistuttavat minut kankeaksi. Jestas, minä muka 25. Juuri olin teini-ikäinen, bilehirmu ja koko ajan menossa ja nyt, no nyt minä asutan miehen kanssa omakotitaloa, ihan eri paikkakunnalla missä olen syntynyt, meillä on kaksi maailman ihaninta lasta ja kaikki muutenkin kivasti.

Olen hyvinkin tavallinen, puen aamuisin ylleni rikkinäiset sukat, näin syksyn tullen on pakko pukea villasukatkin, sillä mikä lie tämä minun jalkavaivani onkaan, se vaatii lämmintä, jottei jalat kipuilisi. Minulla ei ole tapanani harjata hiuksiani. Suihkun jälkeen vedän tämän hehtoperuukin vain rullalle ylös ja se sama myttykasa voi olla päässäni avaamatta seuraavaan suihkuun asti. Välillä sitä vain täytyy korjata.

Joinain päivinä huomaan, etten ole meikannut moneen päivään. Nyt kun päiviin on töiden mukana tullut hiukan joku järkevä rytmi, ei vain aina ehdi sutaista naamaansa mitään, eli alan olla aikamoinen luomu-muija. Tilasin itselleni Liv Boxin, vaikka mielessäni koko ajan kysynkin, että onko mulla muka aikaa käyttää niitä rasvoja ja tököttejä itseeni. Ja oi kyllä, tämä ensimmäinen paketti oli aivan ihana, niin ihana, että kulkiessani keittiön romukorissa lojuvan ACO:n päivävoiteen ohi, minun on pakko lähes aina pumpata pari pisaraa rasvaa naamaani. Eli saattaa olla, että joku mahdollisuus itsensä tärkkäämisen on.

Harrastan en juuri mitään. Haluaisin kovasti ommella, virkata ja askarrella. Onhan minulla kaikkia noita jo alotettuina kaapeissa, se aika vain olevinaan puuttuu. Rakastan laulamista ja monen tietämättä minulla on ihan hyvä äänikin. Johtunee siitä, että vietin pienen ikäni musiikkiluokalla kuoroissa hoilaten ja bändiluokassa paukuttaen. Pyrin myös laulamaan omien lasten kanssa mahdollisimman paljon ja ainakin tämä isompi jälkikasvu on jo aika hyvä keksimään omia laulujaan.
Toimin puheenjohtajana paikkakuntani MLL:n paikallisyhdistyksessä. Olen tehnyt sitä nyt jo toista vuotta. Ja kolmas vuosi lähtee käyntiin vuodenvaihteessa. Se on minulle eräänlainen henkireikä, tykkään luoda ja nähdä mitä olen luonut, joskin taustallani on upea joukko reippaita naisia, joita ilman mistään ei tietenkään tulisi mitään. Odotan innolla uutta vuotta ja mitä kaikkea uuden hallituksen kanssa keksimme.

Haaveilen ammatista, sillä takataskussani on melko kehnot ylppäripaperit ja tulevaisuus näyttää melko tyhjältä. Haaveilen yhdestä lapsesta lisää, mutta se saa odottaa, vielä muutamankin vuoden. Nyt on niin hyvä olla! Oikeastaan haaveilen myös ihan siitä tavallisesta elämästä, töistä, kotiaskareista ja sen sellaisesta. Sellainen jokin balanssi tästä puuttuu, tuntuu jotenkin epävarmalta juuri nyt. Mielessäni on muutamia sellaisia mielenkiintoisia ammattinimikkeitä. Ne liittyvät lapsiin.
Tällä hetkellä teen yksityisenä perhepäivähoitohommia ja olen tykännyt. Muutama ylimääräinen lapsi ei tunnu juuri missään, välillä tuntuu henkisestikin jo niin raskaalta. Silti en päivääkään vaihtaisi. Mahdollistaahan tämä sen, että saan olla kotona ja seurata omien lasten kasvua ja kehitystä.

Minä, se ikuinen painonpudottaja ja "maanantai on aina hyvä päivä aloittaa parempi elämä"- ihminen. Nytkin taas ja edelleen yritän saada tätä elopainoa pienemmäksi. Piru vie, kun se vain tuntuu niin ylivoimaiselta. Hetki sitten meni ihan kivasti ja tuloksiakin tuli ja sitten tuli taas joku asia mitä murehtia ja suklaata syötiin levy kaupalla. Perkele, en voi sanoa muuta, selkärankani on tainnut upota tuonne läskien sekaan.

Niin, tälläinen minä olen, juuri nyt ja tänään. Huomenna toivon mukaan samanlainen.

Nimpparikekkerit

Joskus muistan sanoneeni, että nimipäivät on niin turhanpäiväisiä, mutta nyt lasten myötä, niistä on tullut kuitenkin ihania ikimuistoisia juhlapäiviä ja välillä ei niin ihan pienessä mittakaavassa.

Ellin-päiviä vietettiin heinäkuun alkupuolella. Olin ajatellut ihan vain muutaman sukulaisen, perinteiset kummit ja mummit kutsua paikalle.
Tarjottavat vain hiukan lipesivät otteesta ja tuli tehtyä vähän isompi setti kaikkea.

 

Kilpailua pukkaa!

Pari päivää ajatusta haudottuani, keksin taas loistavan kilpailu-idean. 

Tästä päivästä lähtien, teillä on kolme(3) viikkoa aikaa osallistua kilpailuun, jossa voi voittaa jotain ihanaa itselleen!

Aiheena on "Meidän terassi". 

Kuvaa oma terassisi, taikka vaikka parvekekin. Kerro hiukan siitä, mitä terassilla/parvekkeella tehdään. Lähetä kuvat minulle blogin sähköpostiin mammiainen.blogi@gmail.com viim. 19.8 mennessä tarinan kera. 

Terassi taikka parveke, jossa on eniten minua miellyttävää särmää, voittaa jotain terassi-aiheista tavaraa! 

Voittajan terassi-kuva pääsee blogiini.(Toki siis kuvaajan luvalla) 

Ja tässä hiukan kuvia meidän terassistamme.

Tässä ja nyt!

No joo, yritin tehdä jonkun tosi sellasen paskamyrskyn aiheuttavan blogitekstin, mutta se jäi nyt hautomaan tonne tallennettuihin luonnoksiin.

Istuskellaan tässä terassilla tyttöjen kanssa välipalalla. Itse valun hikeä, vaikka siis vaan istun. Kainalot haisee järkyttävälle lehmänsonnalle, näin kun oikein mietin.

Lueskelin hiukan vanhoja päivityksiäni ja tuli jotenkin sellanen fiilis, että elämä on tässä ja nyt. Jaa niin missä?

No siinä, että tytöt on pahimmassa mahdollisessa iässä, riitoja riittää, mutta niistä huolimatta, tytöt on ihan parhaita päiväseuraa ja varsinkin tuon isomman kanssa käydyt keskustelut on niin ihania.
Saatoin ehkä lukea noita vanhoja kirjoituksia hiukan ahdistuneena. Alina oli saman ikäinen kuin Elli nyt, kun Elli syntyi. Eli siis 1 v 10 kk. Ja jos nyt ajattelen sitä, että tähän elämäntilanteeseen syntyisi kolmas lapsi, se olisi, noh, pelottavaa!
Haaveilen toki siitä kolmannesta pienestä, mutta hän saa tulla sitten myöhemmin. Mutta mutta, millaista elämämme nyt sitten on?

Esikoinen on temperamentiltaan aivan kuin äitinsä. "Kaikki tänne heti nyt"- tyyppinen lapsi, joka kilahtaa kyllä sitten kunnolla, kun sen näkee tarpekseen. Tytön sisällä asuu myös pieni kiusanhenki, mikä kai sekin kuuluu ihan hänen ikäryhmänsä tyyppiin.
Esimerkkinä voisin kertoa vaikka sen, että hän vie pikkusiskonsa kädestä jonkun tavaran ja juoksee nauran karkuun. Pitää tavaraa mahdollisimman korkealla kädessään, ettei sisko yllä siihen.
Alina on myös hurjan ujo ja epäileväinen, arkakin. Pidän sitä toisinaan ihana hyvänä asiana.
Olimme taannoin rippijuhlissa, jossa oli käytössä kaksi eri tilaa. Alina lähti pikkusiskonsa kanssa toiseen huoneeseen, missä oli puuhaa lapselle. Minä ja lasten mummu istuimme juhlatilan puolella. Alina oli jankuttanut koko ajan pikkusiskolleen, että "mene vaan Elli äidin ja mummun luo, mene vaan", käsi koko ajan toisen hameen helmoissa. Itse ei uskaltanut lähteä huoneesta toiseen, joten yritti saada rohkeamman pikkusiskonsa lähtemään ensin. 

 Elli on mainio, kaikkien kaveri. Nykyisin jo puhettakin tuottava pikkunainen. Toistaa kaiken mitä kuulee ja puheestaan saa jo ihan selvää ja ymmärtää mitä hän tarkoittaa.
Elli on uhkarohkea pöheli, kiipeilee, eikä kyllä tottele juuri yhtään mitään. Rakentelen täällä päivisin portteja ovensuihin ja portaikkoihin kaikkien vaaratilanteiden välttämiseksi.
Elli temppuilee paljon, roikkuu rengasköysissä ja hyppii taitavasti trampoliinilla.
Elli ei ole vielä ollut yökylässä yksinään missään, sillä hän on minun silmäteräni. Ehkä mä vielä joskus uskallan päästää tuon hulttio-muijan muille maille.
Kun tämä iloinen tyttö menee nukkumaan, silittelen häntä selästä ja jos vain päästänkään irti, vaikka tytöllä olisikin jo silmät kiinni, hän sanoo painokkaasti "PAIJAAA!".

Elämä on helppoa kun on kaksi reipasta tyttöä. Toki on päiviä, jolloin ei olla niin reippaita ja hakataan toista päähän BabyBorn-nukella, mutta kokonaisuudessaan mä nautin näiden pienten naisten seurasta ja olen kiitollinen puolisolleni (joka mut toivon mukaan vie joskus myös vihille, saaden tittelikseen aviomies!!) siitä, että mulla tosiaan on ollut tämä mahdollisuus viettää aikaa kotona lasten kanssa.

Syksy tuo muutoksen meidään elämään, kun aloitan yksityisenä perhepäivähoitajana. Toiminimet on perustettu ja hiukan jo vatsanpohjassa kutittelee, kun kaikki tämä yritysmaailma on mulle aivan uutta. Onhan toiminta pientä, mutta tuo byrokratia kaikkinensa aika pirun suurta.
Saan jatkaa kotona olemista, saan olla tyttöjen kanssa, saan lapsilleni leikkiseuraa ja pääsen taas toteuttamaan hiukan itseäni ja käyttämään musiikillisia lahjojani. Aion nimittäin painottaa musiikkia hoitopäivien aikana.

Kesä on kiva,
ei mulla muuta!

Kesähulinaa

Kesähulinoista ehdinkin jo kertoa, mutta koska en jaksanut silloin laittaa kuvia kamerastani koneelle ja sitten tänne, niin nyt kun olen saanut johdot kaivettua kaapista, onkin aika valottaa teille hieman kesäfiilistä kuvin.

Pienempi rinsessa tykkää "kikaa". Onneksemme omassa pihassamme on leikkimökki (muumimökki), hiekkalaatikko, roikkumisrenkaat (mitkälie?), keinut ja rutkasti tilaa temmeltää. Mukavaa kun voi olla leppoisasti myös omalla pihalla, eikä tarvitse lähteä kauemmas hakemaan viihtyvyyttä.

Alina rakastaa voikukkia, iskä ei. Alina on kerännyt jokapäivä kimpun keltaisia "aaingonkukkia" ja nyt on sitten hämmästelty kun ne muuttuvat "puhalluskukiksi". Elli puhaltaa myös noita kukkia, mutta onnistuu aina laittamaan suuhunsa ne haituvat ja sitten ei ole muuten yhtään hauskaa enää.

 Viikonloppuna oltiin yhden tavaratalon pihalla ilmaisissa laitteissa riakkumassa. Alina uskaltautui ensimmäisen kerran elämässään myös toukkajunaan, kuten myös pikkusiskokin. Pikkusiskon kaulasta pidettiin niin lujaa kiinni, aivan kuten äiti neuvoi.

Perjantaina saatiin isomman rinsessan kanssa hiukan yhteistä aikaa, kun mentiin viettämään kivaa päivää viimeisen kerhopäivän kunniaksi. Mukana olivat muutkin kerholapset vanhempineen. Kävelimme pitkospuita pitkin suoalueella ja kiipesimme näköalatorniin. Itsekin ensikertalaisena, olin tosi ihmeissäni siitä kaikesta näkymästä. Vaikuttavaa! 

Ja kaiken kukkuraksi eräänä päivänä kun oltiin tulossa kerhosta kotiin, soitti mummu ja käski kiiruhtamaan äkkiä kotiin, sillä he odottivat meillä kotona jonkun yllätyksen kanssa. Oli aikamoista kun tultiin pihaan ja terassin kaiteen alaraosta kurkisti pienet tassut. 

Tämmösen lellivauvan olivat isovanhemmat hankkineet itselleen eläkepäivien ratoksi! Ja johan on sitten meininkiä tässä kaverissa, kuin pienessä kylässä konsanaan! 

Kukin tyylillään!

Aiemmin pohdin hiusteni kohtaloa ja monesti tosiaan onkin tehnyt mieli sanoa lopulliset hyvästit tälle puoleenselkään ylettävälle karvalle, mutta mutta. Tiedän, että pillittäisin seuraavat puoli vuotta sitä, miksi ihmeessä menin leikkaamaan, joten

 Ennen näytin tältä, kunnon kotimammalookki, vaikka meikkiä kyllä on, mutta kivat pesemättömät ja saksanpaimenkoiranväriset hiukset. 

Ja tsädääm, tämä muutos tapahtui eilen, istuttuani kolme tuntia kampaajan hyvässä hoidossa. Ihanaa, omaa- aikaa, sai istua ja turista, nauraa kuollakseen ja teekin tarjoiltiin nenän eteen.

Päivänvalossa tummanvärin seasta kaivautuu esille ihanaa punaista, ahh.

Kesähelteiden jälkeiden pärinä.

Ihanan lämpimän, ellei jopa hikisen viikonlopun jälkeen onkin sitten jälleen sadepäivä. Sadepäivissä ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan tällaisena karuna siitepölyaikana, mutta se, että sataa vetta ja on hämärää, aiheuttaa erilaisia kammottavia juttuja minussa.

 Mätän ruokaa niin paljon kuin napani vetää (ja voi pojat, se vetää paljon!)

Väsymys on armotona (totta kai, kun on herätty taas ihan liian aikaisin) 

Hellepäivät olivat rattoisia, aamulla kun heräsi aikaisin, ehti pestä päivän aikana kolme koneellista pyykkiä ja saada ne jopa kuivaksi saman päivän aikana. Meillä kärsitään keskilievästä siitepölyallergiasta ja otin riskin kuivata vaatteet pihalla, enkä kyllä huomannut, että oireet olisivat jotenkin pahentuneet. 

Mikä parasta, meillä ei ole näkynyt kuin ehkä kolme hyttystä, ilmalämpöpumppu tekee viileää ilmaa sisälle ja grilliruokaa ei voita mikään! 

Mitä muissa perheissä yleensä grillataan, kaipaisin kivoja niksejä mitä lapsille grillataan. Meidän tytöt syövät lähes kaikkea, mutta toki lasten suosiossa ovat nakit ja makkarat, joita ei itse välittäisi aina tarjota lapsille. Nyt kun kesäaika tulee hurinalla, ja lounas ja melkeimpä päivällinenkin tulevat grillistä, niin ei ihan viitsisi joka aterialla nakkeja tarjota. 

Meidän grillissä kypsyy broileri, kesäkurpitsa, perunat, maissit, possua tms. ja tietysti sitä kyrsää. 

Mutta olisiko jollain antaa jotain uutta kivaa syötävää??

Ja koska juuri puhuttiin syötävistä, on hyvä kertoa tässä vaiheessa myös se, että edellisviikonloppuna sairastuin vatsapöpöön ja se, se se vasta ihana tauti on. Tämä oli jo toinen kerta tämän vuoden puolella, kun joka päästä lentää ja lujaa. Ikäväksemme myös nuorempi prinsessa sai pöpön itselleen, mutta selvisi kyllä niin vähällä, ettei koko pöpöä edes meinannut huomata. Viime viikko oli siis melkoinen kooma viikko ja sen jälkeen olenkin ollut ihan tajuttoman väsynyt. Ehdin tässä taas jo miettiä kauhukuvat kaikista pahimmista sairauksista, mutta väsymyksen taidan laittaa tuon taudin ja helteiden syyksi. 

Väsymyksellä tarkoitan sitä ihan konkreettista väsymystä, vaikka väsynythän tässä voisi olla vaikka ja mihin. Muutamana päivänä olen torkahdellut sohvalle katsellessani Täydellisten naisten tuotantokausia. Ja herännyt aina siihen, kun joku ystäväni on joko soittanut tai laittanut viestiä. Ja pakko tarkentaa, että tänä aikana pikku-prinsessa on ollut kauneusunillaan ja isompi nenä kiinni tabletin ruudussa. 

Kesä tuo tullessaan myös sen, että auttamattomasti kaikki kerhot loppuvat. Niimpä meidän tyttöjen on keksittävä huru mycket kaikkea kivaa touhuamista kesäksi. Isukki on luvannut trampoliinin ja itse hankin viikonloppuna tytöille uima-altaan. 

Tuleva kesä on senkin puolesta hieman erilainen kuin edelliset, sillä armas avopuolisoni on töissä suurimman osan ajasta, eikä hän pysty yrittäjänä pitämään mitään vuosisadan kesälomia. Niimpä haaveissa siintää joku supertehokas lomareissu jonnekin, ihan siis rakkaan maamme rajojen sisäpuolella. (Luoja mä en tiedä pystyisinkö edes lähtemään noiden kahden, ah niin herttaisen neidon, kanssa yhtään mihinkään kauemmas!!) 

Muutamana kesänä ollaan oltu Pohjanmaalla päin, Tuuri ja Ähtäri ovat olleet ihan kaikkien suosikkeja. Ähtärissä on ihana eläinpuisto, hinta ja laatu täsmäävät. Tuurissa pääsee ostoksille, tai no, ainakin viime kesänä se vielä onnistui. En voi olla varma, että enää tänä kesänä pikku-prinsessa nukkuisi muutaman tunnin ajan, kun äiti samalla shoppailee. 

Mihin muut perheet menevät kesäksi? Löytyykö ihana kesämökki jostain? Vai tekeekö muutkin tällaisia parin päivän reissuja sinne ja tänne? 

Pohdintaa uhmaiästä ja kärsivällisyydestä.

Tuli sellainen olo, että on pakko kirjoittaa hiukan isomman lapseni uhmaiästä. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen.

Meillä asuu uhmaikäinen, sen olen todennut jo niin monesti, etten edes muista. Tällä hetkellä tuntuu, että uhma on voimakkaimmillaan ja tyttö käy niin herkillä.

Saanen jakaa kanssanne edellisaamun tilanteen. Koko perhe nukkuu autuaasti, kunnes vanhempi tyttö herää ja kertoo, että on nälkä ja pissahätä ja mitä vielä.
Kapuan sängystä ylös ja menemme alakertaan, päivä on alkanut mielestäni hyvin. Ja yökin on nukuttu ihan perinteiseen tapaan, eli mainiosti.
Valmistan tytöille aamupalan, laitan annokset pöytään, nostan pienemmän tuoliinsa. Sitten se alkaa. Isompi tyttö alkaa vinkua "iiii, en pääse tuoliin". Katsahdan tuolia ja tuoli nököttää omalla paikallaan, ihan juuri niin kuin ennenkin, siihen pääse yksi pieni 3-vuotias kiipeämään loistavasti. Tuoli ei millään tavalla ole liian lähellä pöytää.
"Nosta mut, nosta mut." Poistun paikalta, sanomalla, että tyttö saa ihan itse nyt kiivetä tuoliinsa. Menin vessaan, jonne tyttö seuraa minua ruikuttaen, ettei pääse tuoliin. Käskin häntä siirtämään tuolia hiukan, jotta hänen olisi helpompi mennä tuoliin, vaikka siis se ei olisi ollut välttämätöntä tuolia siirtää.
Menemme yhdessä ruokailutilaan ja tsädääm!
Tyttö työntää tuolin noin puolitoista metriä pois päin ruokapöydästä ja kiipeää tuoliinsa, jonka jälkeen alkaa armoton raivohuuto; "HALUAN LÄHEMMÄS!".

Liityin Facebookissa johonkin huuhaa-ryhmään, jossa ruoditaan vanhemmuutta. Siellä oli monta keskustelunaloitusta uhmaikäisistä, siitä miten raivotaan sukista joita ei saada jalkaan ja pienestä märästä kohdasta paidassa.

Itse ainakin huomaan monesti päivässä, että luulen lapsestani ihan liikoja. Välillä täytyy palauttaa itsensä maanpinnalle. Haloo hei- lapsi on vasta kolme vuotta. (Sama pätee myös tuon 1,5-vuotiaan kanssa)

Oma stressi, kiire jonnekin, ovat sellaisia asioita, jotka yhdessä tuon 3-vuotiaan uhmaamisen kanssa aiheuttavat meillä välillä melkoisia tilanteita.

Tänä aamuna omat piuhat eivät meinanneet riittää, kun yritin kuivata hiuksiani, toinen tytöistä kiipeää olemattomilla taidoillaan portaita yläkertaan ja toinen jankuttaa lahkeessa kiinni että Milli ja Molli ohjelmaa ei tule telkkarista. Sata kertaa "Milli ja Molli ei tuu telkkarita".
Näissä tilanteissa olen pyrkinyt hengittämään, mahdollisimman syvään. (Ja toki myös hain sen nuoremman sieltä lähes yläkerrasta pois)

Vanhemman tyttäreni kärsivällisyys on ihan yhtä huono kuin minunkin, vai pitäisikö sanoa isänsä. Minä maltan, olen rauhallinen, kuten taas tuo armas mies, on sellainen enemmän "kaikki tänne ja heti"-persoona. Vanhemmasta tytöstä on muutaman vuoden aikana tullut samanlainen. Luulin, että pikkusiskon vauva-aika, koliikkeineen sun muineen, olisi jollain tapaa koulinut isommasta kärsivällisen.
Mutta ei, vaikka kuinka koittaisin selittää sen, että pikkusisko puetaan ensin kokonaan, sillä jos pukee vain hanskat ja pipon ja välissä auttaakin isompaa, niin siinä sivussa pienempi ehtii jo riisua kaiken, jopa sukatkin.

Millä ihmeellä kukaan "opettaa" lapsilleen kärsivällisyyttä?

Ps. Ja miksi ihmeessä uhmaikäinen osaa pukea vaatteensa vain joka toinen päivä?

Aikaa äidille! -kiitos naapuriin.

Ah hiljaisuutta. Isompi lähti leikkimään naapuriin ja pienempi on onnellisesti päiväunilla. Ja mitä tekee tämä äiti, istuu koneella, täyttelee Dermosilin tilauslappua, ihastelee uusia kangaspalojaan. (syö sipsejä!)

Ensimmäiseksi haluan kertoa sen, etten varmaan ikinä elämässäni ole urheillut näin paljon kuin viimeisen kolmen päivän aikana.
Lauantaina kävin kuntosalilla, sunnuntai-iltana kokeiltiin hieman juoksemista naapurinrouvan kanssa ja eilen aamulla oltiin äiti-lapsi jumpassa.

Olen täysin intounut kuntosaliin, ihana uusi ja suhteellisen rauhallinen paikka, ei liikaa hikisiä, punoittavia sikaniskoja. Ihana salinpitäjä ja edulliset hinnat.
Samaisessa paikassa on myös äiti-lapsijumppa, jossa eilen oltiin ensimmäistä kertaa. Tiedostin jo ennen jumppaa, että en luultavasti lasteni kanssa pysty jumppaamaan, ihan senkin takia, että toinen painaa lähes 16 kiloa ja toinen liki 12, muutamia liikkeitä pystyin tekemään niin, että käytin vastuksena pienempää tyttöä. Ja hiki kyllä virtasi ja hauskaakin oli. Lapsilla oli mahdollisuus liikkua ominavuin tunnelissa ja muutakin kivaa rekvisiittaa oli. Taustalla soi ihanat lastenlaulut.
Innostuipa myös isompi tyttö hiukan äidin kanssa yhdessä jumppaamaan, heti siinä vaiheessa kun olin itse lattialla valmiina punnerruksiin. Tyttö hyppää selän päälle ja siinä sitä sitten koitettiin punnertaa, selässä 16 kiloa painoa. (Ei naurattanut)

Projektissa kusee hieman se, että ruokavalio on vähän vielä hakusessa. Ylpeä olen siitä, että ainakin joka toinen päivä olen syönyt jopa aamupalan. (Kuulen teidät kaikki, jotka siellä huokaatte) Lounaskin on pysynyt lähes aina salaattipainoitteisena, mutta iltapäivän ja illan ruokailut ovat ihan vaan sitä mitä käteen sattuu sopimaan, eli petrattavaa on aikalailla.
Olen tehnyt sopimuksen itseni kanssa, että vähintään kaksi kertaa kuntosalilla on käytävä viikossa ja siihen lisäksi pari muuta liikuntasessiota. Tuo äiti-lapsijumppa on kiva, kun ei tarvitse miettiä, minne lapset saa hoitoon. Ja jos rouva Naapurinrouva lähtee vielä uudestaankin harjoittelemaan juoksentelua, niin kelpaa minulle!

Vaakaa en ole uskaltanut katsoa, mutta sen tiedän, että ainakin kaksi kiloa on pudonnut, mutta se ei nyt vielä tunnu eikä näy missään. Armas siippani kyllä huomautti, että poskeni ovat pienentyneet. ( Ehkä mulla ei vaan ollu suussa just silloin kourallista karkkia)

Ompeluharrastus kutkuttaa koko ajan mieltä, mutta aikaa ei tunnu riittävän, kaavoja ei ole kuin muutamat ja tekniikkakin on melko surkeeta. Näen unia saumureista! Sillä aikaa kun isäntä surffaa Nettiautossa, minä kuolaan Tori.fi:ssä saumureita.
Hamstrasin kankaita Sampsukasta ja yhdestä Facebookin kirppikseltä. Nyt suunnittelen, mitä kaikkea noista ihanuuksista voisi tehdä. En uskalla aloittaa mitään, sillä tiedän, että menee rahat hukkaan jos alan sohlaamaan ompelukoneellani.
Tarvitsisin myös lisää taitoa ommella, sillä resoreiden ja kanttauksien kanssa on hiukan ongelmia. Eli hoi kaikkia ompeluingenjöörit, pieni ompelukurssi kiinnostaisi.

Pian on tulossa äitienpäivä! (Armaani, jos luet tätä, niin voisit ottaa edellisestä tekstikappaleesta hiukan vinkkiä ja niin...) Perinteisesti suuntaamme isolla köörillä syömään, saatan ehkä saada jonkun kortin Alinalta, jos kerhossa on väkerretty jotain kivaa pientä. Viime vuonna muistelisin saaneeni kultaiseksi itsemaalatun hierontanystyrä-jutun.

Millaiset perinteet teillä muilla on äitienpäivänä?

Arkihaasteita, prkl!

Kaikkien hehkuttaman pitkän viikonlopun jälkeen on taas alkanut ihan normi arki. Tänään käytiin kerhossa tyttöjen kanssa. Isompi sisaruksista on oppinut pyöräilemään, joten kokeiltiin, miten matka taittuu pyörän ja vaunujen kera. Ja hyvinhän se onnistui! Välillä tuntui toki siltä, että käsieni välissä oleva mitta ei ihan riitä, kun toinen kaartaa vasemmalle ja toinen oikealle. Siinä on sitä olympialaisten tuntua!

Keräilin hieman pääsiäistä pois, vaikkei täällä nyt ollutkaan kuin yksi rairuoho-purkki ja muutama tipukoriste. Maljakosta vaihdoin pajunoksat koivunoksiin ja nyt odotellaan, että niihin tulisi lehtisilmut.

Musta tuntuu aina siltä, että kun kirjoitan, niin on alkanut arki. Arki, arki, arki. Aina on jotenkin niin hemmetin arkista. Täytyisi varmaan ostaa pullo juhlajuomaa ja pistää korkkarit jalkaan ja olla vähän "arkimattomampi".

Facebook on täynnä "arkihaasteita", jotka on toisaalta ihan mielenkiintoisia, sillä niiden kautta pääsee kurkkaamaan toisten ihmisten, ehkä niiden, joita ei niin tunnekaan, elämään. Itse en ole haastetta saanut, mutta ans olla kun tämän nyt ääneen sanoin, niin kyllähän mut joku ehtii haastamaan.

Meidän arki on tämän näköistä. Pyykkiä pestään, pianoa soitetaan, tehdään ruokaa ja ainakin yritetään laittaa astiat tiskikoneeseen. Ensimmäinen kuva on utopistinen, mutta ehkä joskus mäkin osaan ottaa sen aikani ja maata sohvalla villasukat jalassa ja katsoa jotain lemppariohjelmaani.

Ettäs tiädätte!

Ensimmäinen viikko takana!

En muista lupailinko näitä kuvia tästä uudesta ruokavaliosta ja muusta, mutta täältä pesee!

Ensimmäinen viikko takana. Olen siis noudattanut saamaani ateriarytmiä ja lähes tarkasti myös liikuntaohjeita. Hyötyliikuntaa olen yrittänyt lisätä, kerhoon viemiset ja hakemiset olen pyrkinyt tehdä auton sijasta kävellen. Samoin kauppareissuja on tullut tehtyä vaunuilla.
Omia pieniä jumppatuokioita on ollut, ne vain aina tuppaavat keskeytymään kun Alina haluaa osallistua myös. Eräänä päivänä nosteltiin käsipainoja, Alinalla oli painoina Muumimamman marakassit! Äitillä 2 kg:n painot.

Olo on parempi. Mieli on virkeämpi, kun ei ole koko aikaa sellaisessa sokeripöhnässä. Ensimmäinen viikko palkitsi minut -1 kg:lla. Olen tyytyväinen, enkä missään nimessä voisi enempää toimia, olenhan myös repsahtanut. Pääasia on tässä se, ettei luovuta, vaan repsahdustenkin jälkeen alkaa taas uusi nousu. Eilen napsin vielä pari perunalastua, vaikka lauantaina on ainoastaan herkkupäivä. Mutta en voinut jättää sipsejä kaappiin, sillä tiedän että se on liian suuri houkutus viikolla. Tänään käymme naapurissa 1-vuotissynttäreillä, jossa varmasti on myös jotain kahviin kastettavaa, mutta tämä tietää sitten vaan armottomampaa liikkumista tälle viikolle.

 Ylhäällä kuvassa päivällinen, perunamuusia ja kalapuikkoja, runsaasti salaattia, raejuustoa ja yksi keitetty kanamuna. Mmm..

Facebookissa monet ovat postanneet, miten proteiinit ovat niin ihania! Toiset taas sanovat niitä kamalaksi paskaksi. Päätin tehdä testin. Ja tulos on se, että kyllä ne nieltyä sai, kun päällä oli mustikoita ja himppusen hunajaa, mutta ei nämä nyt ihan mitään minun halutuimpia herkkujani ole.

Ylempänä lounas-ateria. Lounaaksi olen pyrkinyt laittamaan aina salaatin, ehkä jotain munakasta silloin tällöin. Tässä munakas, salaatti ja raejuusto.

Vedenjuonti on minulle edelleen hankalaa. Koitan muistaa aamuisin herättyäni juoda vettä, samoin ruan kanssa minulla on vesilasi, jota harvoin muistan edes juoda. En ole ennenkään juonut ruokani kanssa mitään. Vaatii pientä treeniä yrittää lipittää kaksi litraa vettä päivässä. Ostin pussillisen sitruunaa, jotta voin puristella pisaroita veteni sekaan, saaden sen maistumaan paremmalta.

Tutkailin myös erilaisia liikunta-haasteita ja olen nyt pyrkinyt noudattamaan tuota "lankku-haastetta". Sovellan sitä vähän oman makuni mukaan. Ensimmäiset kolme päivää meni hyvin, ja neljäskin sujui. Lepopäivän jälkeen oli taas hankala pysyä asennossa, muka 40 sekuntia!! (WHAT!)

Näillä mennään ja näillä jatketaan!

Täältä tullaan elämä!

Projekti Fatmama to flatmama- on alkanut. Ja kyllä, taas, noin neljännensadannen kerran. Mulla ei vaan taida olla sitä selkärankaa. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että nyt mussa on jotain ylimääräistä tarmoa, ainakin nämä pari ensimmäistä päivää (huutonaurua!!!1) ovat menneet hyvin. Paremmin siis kuin odotin.

Ruokavalio on laitettu uusiksi, kiitos siitä kuuluu ihanalle ja tärkeälle ystävälleni, jolla on omakohtaista kokemusta suurten kilomäärien pudottamisesta. Itselleni riittäisi se kymmenenkin kiloa, viisitoista taitaisi olla ihanteellista.
Samoin myö liikuntaa olen pyrkinyt lisäämään, pien kynnys on edelleen lähteä mihinkään ryhmäliikuntatunneille kaikkien kireiden kisakissojen kanssa. Ja eihän mulla ole mitään vaatteitakaan! (lisää naurua)

Hienolta on tuntunut, kun on ihan oikeasti jokin ateriarytmi, entisen "syön silloin kun huomaan, etten ole syönyt koko päivänä, muuta kuin karkkia tietysti" rytmin sijaan.
Aamupalaksi kauraleseistä hedelmäsmoothieta, lounaaksi salaattia, välipalaksi täysjyväleipää ja päivälliseksi 1/4 lautasellista lämmintä ruokaa ja loput sitten salaattia.

Vettäkin olen koittanut lipittää ja sen kyllä huomaa, sillä on ihan mahdotonta, kun käy tunnin  sisällä vessassa noin kymmenen kertaa. Teenkö edes muuta kuin käyn pissalla?

Iltapalaksi kokeilen eilen proteiinilettuja ja kaikkien ennakkoluulojeni sijaan, pidin niistä. Eivät ne todellakaan mitään ihania herkkuja ollut, vaan sellasta ihan peruskamaa. Lisukkeena oli hiukan mustikoita ja hunajaa.

Odotettavissa siis päivityksiä pyrkimyksestä terveellisempään elämään ja kaikesta siihen liittyvästä. Kamera on täynnä ateriakuvia, joita latailen sitten kun on enemmän aikaa.

Tuulien teitä.

Sain viikonloppuna kuulla jotain sellaista, joka pysäytti taas miettimään. En aio avata asiaa lukijoille enempää, sillä kunnioitan ystävääni ja hänen perhettään. Sydämessä tuntui siltä, että jotain oli tehtävä ja tämän laulun laulaminen oli se minun pieni asiani, jonka halusin tehdä.

Laulu on täällä.

Pikana terveiset!

Tähän lumiseen sunnuntaihin herättyäni, tajusin taas, että on ollut taas menoa ja touhua joka suunnassa, että blogihan on ihan unohduksissa.

Elämä pyörii ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mitä nyt esikoinen on päättänyt herätä joka aamu ennen seitsämää ja itse puolille öin valvoneena, saatan olla päivisin aivan sekaisin ja unohdella asioita.
Lupailin yhdelle kaverille kylään menoa ja samalla toisen kanssa piti niin tehdä myös jotain kivaa. Tuplabuukkausta ja armotonta nolostumista siitä.

Seurakunnankerhon ohjaaja kyseli, josko veisin tuon isomman tytön maanantaisin kerhoilemaan pariksi tunniksi. Jotenkin se tuntuu vähän liialta. Alina viettää viikossa jo kaksi kolmen tunnin pätkää päiväkodin leikkikerhossa ja yleensä käydään sitten yhdessä seurakunnan järjestämässä perhekerhossakin. Viikolla pyritään myös järjestämään yhdet treffit jonkun kaverin kanssa, joten lapsen vieminen vielä yhtenä päivänä kerhoon, saattaisi olla liikaa niin äidille kuin lapsellekin.

Pakko nyt myös ehkä hehkuttaa vähän tällastakin asiaa, jota oikeasti vihaan, kun ihmiset sosiaalisessa mediassa kertoilevat lastensa vessakäyttäytymisestä, mutta on kerrassan ihanaa, kun pienempi neito, 1 vuotta ja viisi kuukautta päälle, käy potalla. Vaippa on toki käytössä vielä, hädän tulee kertomaan, niin että sanoo "kakka" ja taputtaa pyllyään ja juoksee vessan ovelle. Ihana, kerrassaan mainio!

Täällä Hämeen alanurkilla oli ihan jo kevätkin, niinkun vissiin muuallakin maassa, mutta sitten eilen herätyksen jälkeinen kauhistus oli aikamoinen. Maa on valkoinen ja vaikka kuinka toivoin, että lumi ei jäisi maahan, niin se edelleen on maassa. Piru vie!
Alina herätti aamulla meidän ennen seitsemää ja ehdittiin käymään jo pihallakin ennen aamu yhdeksää.
On mahtavaa, kun herää ajoissa, niin ehtii jo ennen pienemmän päiväunia tehdä vaikka mitä, siivoilla ja pyykätä, leikkia lasten kanssa ja ehkä vähän huilatakin. Toisaalta välillä sitä on ihan pulassa, kun ei enää keksi tekemistä ja kellokin on vasta kymmenen.

Tulevaisuuden suunnitelmat alkavat olla jo hyvällä mallilla ja oma innokkuus on sata! Olen jo tehnyt listaa hankinnoista ja en malttaisi millään odottaa, että pääsen ostamaan kaikkia ihania juttuja.
Opiskelu-juttukin on pyörinyt mielessä ja olen ajatellut, että jos sitä kuitenkin ottaisi hiukan isomman palan pureskeltavaksi ja menisi vain koulunpenkille, tuskin siinä mitään menetettävääkään on. Hiukan vain haastetta näiden lasten ja yhdistystoiminnan ja yrittäjämiehen avovaimon elämään.

Onko lukijoissa töitä ja opiskelua tekeviä supermammoja?

Hiusongelma

Ollessani viime viikolla sänkypotilaana pari päivää, sain taas kokea sen, mitä aiheutuu siitä, kun ei harjaa hiuksiaan hetkeen.
Minulla on paha tapa jättää harjaamatta hiukseni. Käyn suihkussa, rullaan tukan pyyheturpaanin sisään ja heitän hiukset nutturalle loppuen lopuksi. Sitten kun aamulla herään, avaan nutturan ja pöyhin ja morjen, eikun menoks!

Tästä syntyy sellainen pikkuine kiva jäynä tuonne niskaan, ettei ole mitään järkeä. Armoton harakanpesä rakentuu parissa päivässä ja kyllä, hiukset näyttävät uskomattoman paksulta puskalta, kun niiden alla muhii oikea takkupesä.

Joulupukki toi lahjaksi tangle teezerin ja minun piti jotenkin ryhdistäytyä ja ruveta harjaamaan hiuksiani useammin. Ensimmäiset pari kertaa meni ihan hienosti ja sitten tuo ajatus taas vaan jäi.

Olen pohdiskellut pitäisikö silpoa tukka lyhyeksi? Vai jättäisikö vain pitkäksi ja tekisi kenties jotain muutta lookkia uudistavaa?

Neiti takkutukka, lumpeenkukka, kompuroiva raitasukka?

Liukuvärjäys on aina jotenkin kiehtonut ja kerran sitä kotikonstein yritinkin, mutta eipä noilla omilla käsillä omaan tukkaan mitään koviin huikeeta saanut aikaan. 

Tässä tukassa on nähty montaa väriä; mustaa, violettia, punaista, hyvinkin vaaleaa, oranssia. Nyt kaipaisin kivoja ideoita. Voisihan se lyhytkin tukka olla kiva, mutta tämä on jotenkin minulle niin rakas karvapehko, etten siitä hevillä luovu. 

Kenties jotain tällaista?

Vaippakakku

Eilinen pyhä vietettiin ristiäistunnelmissa. Aiemmin kyselinkin ehdotuksia ristiäislahjaksi ja melkoisen pähkäilyn jälkeen päätin tehdä jotain erilaista, sen sijaan että olisin ostanut koruliikkeestä tinaisen säästöpossun.

Aloitin ompelemalla peiton. Tämän tarkoitus on toimia sellaisena köllöttelyalustana. Toisella puolella on ihan vauvan peittoa, jonka sitten ompelukoneella kiinnitin tuohon ihanaan eläinkuvioiseen kankaaseen.

Rullasin peiton piukaksi pötköksi ja laitoin ympärille kumilenkin. Käytin alustana pyöreäksi leikattua vahvaa kartonkia.

Rullasin vaippoja ja laitoin ympärille kumilenkin. Alimassa kerroksessa on kaksi riviä vaippoja. Käytin apuna hiukan valkoista ompelulankaa, jotta saan vaipat pysymään paikoillaan. Lopuksi kiinnitin ruskean satiininauhan. (Keskellä vaippoja on siis tuo rullaamani peitto)

Kokosin seuraavat kerrokset samoin kuin alimman. Ja jälleen apuna oli ompelulanka. Keskimmäisen kerroksen ympärille laitoin vaaleanpunaista lahjanarua tuplasti.

Kakun päälle näkyviin jääneen peiton "päällystin" valkoisella bodylla. 

Kakunkoristeena toimi tällä kertaa ihana pinkki säästölipas! 

Tässä vielä kakku sellofaanissa!

Ristiäiskortin väsäsin ja piirrustelin myös itse; 

Ps. Pari tyylilyyliä