Pohdintaa uhmaiästä ja kärsivällisyydestä.

Tuli sellainen olo, että on pakko kirjoittaa hiukan isomman lapseni uhmaiästä. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen.

Meillä asuu uhmaikäinen, sen olen todennut jo niin monesti, etten edes muista. Tällä hetkellä tuntuu, että uhma on voimakkaimmillaan ja tyttö käy niin herkillä.

Saanen jakaa kanssanne edellisaamun tilanteen. Koko perhe nukkuu autuaasti, kunnes vanhempi tyttö herää ja kertoo, että on nälkä ja pissahätä ja mitä vielä.
Kapuan sängystä ylös ja menemme alakertaan, päivä on alkanut mielestäni hyvin. Ja yökin on nukuttu ihan perinteiseen tapaan, eli mainiosti.
Valmistan tytöille aamupalan, laitan annokset pöytään, nostan pienemmän tuoliinsa. Sitten se alkaa. Isompi tyttö alkaa vinkua "iiii, en pääse tuoliin". Katsahdan tuolia ja tuoli nököttää omalla paikallaan, ihan juuri niin kuin ennenkin, siihen pääse yksi pieni 3-vuotias kiipeämään loistavasti. Tuoli ei millään tavalla ole liian lähellä pöytää.
"Nosta mut, nosta mut." Poistun paikalta, sanomalla, että tyttö saa ihan itse nyt kiivetä tuoliinsa. Menin vessaan, jonne tyttö seuraa minua ruikuttaen, ettei pääse tuoliin. Käskin häntä siirtämään tuolia hiukan, jotta hänen olisi helpompi mennä tuoliin, vaikka siis se ei olisi ollut välttämätöntä tuolia siirtää.
Menemme yhdessä ruokailutilaan ja tsädääm!
Tyttö työntää tuolin noin puolitoista metriä pois päin ruokapöydästä ja kiipeää tuoliinsa, jonka jälkeen alkaa armoton raivohuuto; "HALUAN LÄHEMMÄS!".

Liityin Facebookissa johonkin huuhaa-ryhmään, jossa ruoditaan vanhemmuutta. Siellä oli monta keskustelunaloitusta uhmaikäisistä, siitä miten raivotaan sukista joita ei saada jalkaan ja pienestä märästä kohdasta paidassa.

Itse ainakin huomaan monesti päivässä, että luulen lapsestani ihan liikoja. Välillä täytyy palauttaa itsensä maanpinnalle. Haloo hei- lapsi on vasta kolme vuotta. (Sama pätee myös tuon 1,5-vuotiaan kanssa)

Oma stressi, kiire jonnekin, ovat sellaisia asioita, jotka yhdessä tuon 3-vuotiaan uhmaamisen kanssa aiheuttavat meillä välillä melkoisia tilanteita.

Tänä aamuna omat piuhat eivät meinanneet riittää, kun yritin kuivata hiuksiani, toinen tytöistä kiipeää olemattomilla taidoillaan portaita yläkertaan ja toinen jankuttaa lahkeessa kiinni että Milli ja Molli ohjelmaa ei tule telkkarista. Sata kertaa "Milli ja Molli ei tuu telkkarita".
Näissä tilanteissa olen pyrkinyt hengittämään, mahdollisimman syvään. (Ja toki myös hain sen nuoremman sieltä lähes yläkerrasta pois)

Vanhemman tyttäreni kärsivällisyys on ihan yhtä huono kuin minunkin, vai pitäisikö sanoa isänsä. Minä maltan, olen rauhallinen, kuten taas tuo armas mies, on sellainen enemmän "kaikki tänne ja heti"-persoona. Vanhemmasta tytöstä on muutaman vuoden aikana tullut samanlainen. Luulin, että pikkusiskon vauva-aika, koliikkeineen sun muineen, olisi jollain tapaa koulinut isommasta kärsivällisen.
Mutta ei, vaikka kuinka koittaisin selittää sen, että pikkusisko puetaan ensin kokonaan, sillä jos pukee vain hanskat ja pipon ja välissä auttaakin isompaa, niin siinä sivussa pienempi ehtii jo riisua kaiken, jopa sukatkin.

Millä ihmeellä kukaan "opettaa" lapsilleen kärsivällisyyttä?

Ps. Ja miksi ihmeessä uhmaikäinen osaa pukea vaatteensa vain joka toinen päivä?