Tervetuloa siis vielä kerran!
Perheemme nuori neiti, pikkulikkanakin tunnettu Alina, täytti perjantaina yksi vuotta ja yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä tytöllä on menossa lievä ujostus-kausi, joka ilmenee useimmiten oudoissa paikoissa, ei niinkään kotona jos meillä on vieraita.
Käymme Alinan kanssa ainakin vielä toistaiseksi seurakunnan järjestämässä perhekerhossa sekä Mll:n perhekahvilassa. Aikaisemmin Alina on leikkinyt ja kirmannut yksinään tai muiden lasten kanssa, nykyisin tuntuu, että tuo istuu minun sylissäni koko leikkiajan. Toisaalta minua ei haittaa ollenkaan pidellä tuota ihanaa esikoista kainalossani, sillä huoli siitä, että pian hänestä tulee isosisko ja aikaa jää hänelle vähemmän, kasvaa päivä päivältä! Mutta olisihan se kiva, jos Alina reippaana tyttönä leikkisi muiden lasten kanssa omatoimisesti.
Tämän kesän aikana tyttö on kehittynyt hurjasti ihan joka asiassa, puhetta on tullut enemmän, pottakin on käynyt tutuksi ja nukkumista on harjoiteltu jo isontytön sängyssäkin.
Sanavarasto on melkoisen laaja, reilu parikymmentä sanaa varmaankin. Välillä ollaan isä-ihmisen kanssa ihan ymmällään, kun tyttö jankkaa jotakin sanaa. Muutamia kahden sanan pötöjäkin tulee silloin tällöin, kuten "eppa kukkuu", "koia sinne". Yhtenä päivänä tuli pidempikin lausahdus "Isi mennää tiittaa piioo" (Isi mennään telttaan piiloon!)
Pottailu startattiin äidin laiskuuden vuoksi vasta pari viikkoa sitten. Ja hyvä niin, sillä ei tuo tyttö tainnut ihan valmis koko hommaan olla edes aiemmin. Tällä hetkellä ollaan siinä vaiheessa, että muutamia kertoja tyttö käy itsekin potalla, jos ovi vessaan vain on auki. Mikäli ovi on kiinni, tyttö ilmoittaa suureen ääneen hädästä. Meillä on käytössä tarrapaperi, joka on jääkaapinovessa ja joka kerta kun potassa on jotain, niin palkinnoksi saa tarran paperille. Alina kehuu myös itseään sanomalla "Hyvä hyvää!"
Kaiken kaikkiaan elämä tuon neitosen kanssa on mennyt kyllä tosi hienosti ja tuntuu paranevan koko ajan. Tuntuu ihanalta, niin lapsesta kuin vanhemmistakin kun nyt puheenkehityksen myötä ymmärrämme toisiamme paremmin.
Äiti-ihminen, eli minä täällä ruudun toisella puolen, voin vallan mainiosti. Keskiraskauden iskiassärky on vaihtunut loppuraskauden vessassaravaamiseen ja supisteluihin. Vauva mahassa hakee mitä ilmeisimmin edelleen hyvää asentoa, sillä möykkääminen mahassa on välillä sellaista, että ihan heikottaa.
Tällä hetkellä jännitän tulevaa synnytystä, joka varmasti menee hyvin, mutta täytyyhän sitä jännitellä aina vähäsen. Sairaalakassi odottaa makuuhuoneen nurkassa, jotta joku sen siitä mukaansa nappaa.
Tunteet heilahtelevat minne sattuu, välillä toivoo lapsen jo syntyvän ja välillä taas toivoo sen pysyvän sisällä vielä pitkään.
Kaikki tarvikkeet tulevalle prinsessalle taitaa olla kasassa, vaipparoskista lukuunottamatta. (Ah, taas sitä rallia!!) Viikonloppuna nostin pinnasängynpohjan valmiiksi vauvalle ja petailin sänkyä. Tällä kertaa sitä on malttanut odottaa ehkä hiukan pidempään, ennen kuin alkoi hössöttää kaikista kehdoista ja peitoista.
Isä-mies on palannut kesälomiltansa tovi sitten jo takaisin töihin ja arki meillä kotona on alkanut. Päivät sujuvat niin kuin aina ennenkin. Isä-mies tekee oman firmansa töitä ilta-aikaan, jos sellaisia on tarjolla. Me Alinan kanssa vietämme nykyisin paljon päiviä ihan vain kotosalla, kun tämän äidin juokseminen Alina-neidin perässä alkaa olla melko raskasta. Tuossa juuri pohdinkin, että pian tulee se vaihe, kun en uskalla poistua talosta enää mihinkään, kun pelkään synnyttäväni jonnekin Prisman kassojen väliin!
Jospa tässä olisi nyt tämä ensimmäinen kunnollinen blogi-päivitys!
Askarreltiin ystävän luona eilen vähän syksyisiä kransseja, tässä minun ja Alinan yhteinen luomus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti