Nukkumatin ohituskaista.

Rinnetalossa tapahtuu iltaisin kummia. Perheemme vanhempi lapsi on aivan yhtäkkiä päättänyt kokeilla meidän vanhempien hermoja ihan todenteolla.

Kun kello lyö illalla yhdeksän ja koitamme laittaa tämän omapäisen neidin nukkumaan, niin ei, se ei todellakaan onnistu. Tai onnistuu se, heti sen 40 minuutin huudon ja raivon jälkeen. Siinä välissä ehtii tapahtua vaikka ja mitä.

Kun ilta tulee, alamme valmistella lasta nukkumaan. On iltapalaa, pesuja ja lelujenkeräilyä. Harvemmin lapsi kyllä itse koskaan osallistuu siivoukseen. Äitihän siellä pers pystyssä rymyää lattialla. Kun jompi kumpi meistä vanhemmista tokaisee rennosti: "Kohta mennään nukkumaan!", niin silloin lapsen naama ilme kääntyy hymysuusta väärinpäin ja alkaa vallaton vinkuminen "Eiii, kukkuu!!!". Siihen sitten yritämme keksiä kaikenlaista höpöhöpöä, kuten että kun olet mennyt nukkumaan, niin sitten tulee aamu ja leikitään legoilla tai että tontut kurkkii ikkunoista. Nämä typeryydet eivät uppoa meidän lapseen lainkaan, hän kiljuu edelleen "Ei kukkuu mennä!".

Sitten kun on se h-hetki, että lapsi kannetaan yläkertaan omaan sänkyynsä, niin jopas jotain. Huuto on muuttunut raivoksi. Itku tulee sekä lapselle, että äidille. Isä taitaa purra hammasta, ettei suusta pääsisi perkeleitä.
Omasta sängystä kaikin keinoin karkuun yrittävä lapsi on mitä suloisin. Silmät kiinni, kyyneleet valuen, potkien ja repien. Tutti ja jo toistamiseen täytetty maitopullokin lentää kaaressa lattialle. Kaikki on huonosti. Peitto on rytyssä ja unikaveri hukassa, siitä viis. Mutta missä helvetissä on se Nukkumatti?

Tässä vaiheessa alkaa usko loppua jo ihan jokaiselta, paitsi lapselta. Lapsi kuvittelee edelleen, että kohta tuo muija ja äijä luovuttaa ja pääsen takaisin alakertaan leikkimään niillä ihanilla legoilla.

Kun lopulta lapsi rauhoittuu ja alkaa keskittyä unimusiikkiinsa, joka soi cd-soittimesta, minkä pukki toi (Sitä oli toivottu juuri siksi, että se Nukkumatti löytäisi myös meille), niin tässä kohtaa olisi harvinaista, ettei pienempi sisko heräisi ja alkaisi karjua nälkäänsä. 

Ainahan näissä nukutus-tarinoissa on onnellinen loppu ollut. Lapsi nukahtaa viimein tunnin yrityksen jälkeen. Vanhemmilla on tämän jälkeen haaste, nimittäin astella narisevat portaat takaisin alakertaan, ilman että tämä juuri tunnin unta vastaan tapellut taapero ei heräisi. Kun tämä onnistuu mallikkaasti, niin on aivan varmaa, että iltapalaleipää voidellessa putoaa veitsi lattialle. Silloin suusta pääsee v-sana, mutta lapsi ei siltikään herää.

Jakakaahan minulle nyt omista nukuttamis-rutiineistanne. Enkä tiedä haluanko kuulla niitä; "Minun lapseni nukahtaa itsekseen, niin suloisesti kuin pikku-enkeli"-tarinoita.

Alina, riiviöiden riiviö 1-vuotiaana. Hassua kun en löytänyt yhtään tuoretta kuvaa, missä tyttö nukkuisi onnellisena kuin se "pikku-enkeli".