Tytöt neuvolassa

Taidettiin juuri eilen isännän kanssa päättää siitä, että lapsilukumme on täynnä. Vai voiko tästä nyt edes sitten päättää vielä, kun kuopus on juuri oppinut nukkumaan inhimillisesti yönsä ja vatsavaivatkin ovat jättäneet pikkuisen rauhaan.

Onhan niitä hetkiä, kun ajattelee, että nyt riittää, nämä lapset ovat ihan tarpeeksi. Mutta toisaalta taas niitä hetkiä, kun haikeudella ja kostein silmäkulmin miettii sitä ihanaa odotusaikaa.

Eilen kuitenkin tuli selväksi se, että Elliltä pieneksi jääneet vaatteet voidaan laittaa kiertoon. Ja onhan se niinkin, että jos ja kun ikinä meille tulisi se kolmas lapsi, niin saahan hänelle sitten uusia vaatteita lisää. Kunhan vuosi vaihtuu ja joulut on juhlittu, niin laitan sitten pienet tytön vaatteet myyntiin, ainakin osan niistä.

Eilen käytiin tyttöjen kanssa neuvolassa. Alina sai esitellä taitojaan 2-vuotisneuvolassa. Terveydenhoitaja kehui Alinaa reippaaksi ja tomeraksi tytöksi. Alina höpötteli välillä ihan oikeitakin lauseita, mutta välillä lauseisiin sekoittuu se ihan oma kieli ja oikeat sanat. Pituutta hänellä oli 83 cm ja painoa 12,3 kiloa. Hyvin kasvaa ja vihdoinkin alkaa käyrätkin nousta ylöspäin.

Elli täytti eilen kuusi viikkoa. Hän on alkanut jutella ja on kovin kiinnostunut ympäristöstä, hereillä ollessaan tarkkailee lelukaarta ja hihkuu sille. Päätäkin hän kannattaa jo melkoisen hienosti. Saimme ohjeen treenata oleilua lattialla, jotta jossain vaiheessa kääntyminenkin alkaa sitten luonnistua. Ellillä oli alkuviikosta tosi runsaasti hormoninäppyä rintakehässä, mutta nyt se on jo paranemaan päin. Koko rintakehä oli ihan kirkuvan punainen. Pikkuisen on vielä poskilla rosoista punaisuutta, mutta senkin luulisi pian helpottavan kun putsaamme sitä antiseptiselläliuoksella.
Ellin mitat olivat 55 cm ja 4565 grammaa. Hurjasti on kasvanut!

Viikonlopuksi olenkin suunnitellut vähän tonttuilua! Vintiltä haetaan kyntteliköt ja muitakin joulukoristeita. Sittten hieman siivoillaan ja järjestetään paikkoja. Alina saa myös leipoa elämänsä ensimmäiset joulupiparit viikonloppuna, annetaan niitä sitten isovanhemmille, kun ei niitä kukaan meidän perheestä kuitenkaan syö, kun ei oikein tykätä.

Ulkona on tällä hetkellä ihanan valkoista, vaikka tuo kamala tuuli ja joka puolelta sinkoava lumipyry ei miellytä tätä ulkoilijaa. Tänään siis päiväunet lapsilla sisätiloissa, kohtahan jo niiden aika onkin.

Ristiäiset

Rinnetalon tuorein prinsessa sai sunnuntaina kasteessa nimen:

Elli Beda Emilia

Juhlat olivat tosi onnistuneet ihan tarjoiluja myöten. Tässä hieman kuvamaistiaisia teille rakkaat lukijat.

Kuinka äiti jaksaa?

Se on hassua, miten ikinä kukaan ei kysy kuinka äiti jaksaa tai voi.

Neuvola on sellainen paikka, jossa moni odottaa, että tätä kysytään. Täytyy myöntää, että kun lapsi on pieni, tällainen rääpäle kuin meilläkin nyt tämä toinen on, niin silloin kyllä kysytään kuinka jaksetaan. Heti kun lapsi on isompi, esimerkiksi samassa iässä kuin tuo meidän esikoinen, ei enää välitetä miten vanhemmat voivat.

Maailmassa taitaa olla paljon sellaisia ihmisiä, äitejä, joiden luonteeseen ei vain sovi se, että myöntää olevansa väsynyt. Taidan itse kuulua niihin. Tähänkään en suoraan kirjoita sitä, että välillä voisin vain painua maanrakoon ja olla ihan hiljaa, ettei tuo uhmaikäinen esikoistyttö löytäisi ja tarttuisi minua lahkeesta.

Äiti on usein se ihminen, joka viettää lasten kanssa suurimman osan päivästä, varsinkin silloin jos tämä sattuu olemaan hoitovapaalla tai äitiyslomalla, eli kotona lasten kanssa, tekemättä töitä. Ja tähän taas mainittakoon se, että lasten hoitaminen kotona, on työtä, hiukan erilaista vain kuin se työ mitä monet tekevät kello 8-16 välillä. Äidit tekevät työtä vuorokauden ympäri. Jossakin vaiheessa monilla äideillä on tapana saada parit auttavat lisäkädet, ehkä juuri siinä kello 16 maissa.
Mutta onhan niitäkin, joille ei koko vuorokauden aikana niitä auttavia lisäkäsiä tule ollenkaan, miten ne äidit voivat?

Kun kotona on yksi taapero ja pikkuvauva, saattaa äidin hermot kiristyä, varsinkin silloin kun taapero päättää levittää vessapaperirullan pitkin vessan lattiaa, tai rasvata kauan odotetun lööppilehden sivut ryppyvoiteella. Välillä kymmeneen laskeminen, eikä rauhassa hengittäminen auta, silloin on karjuttava ja se auttaa huomattavasti vähemmän, kuin se että olisi vain hengitellyt ja poistunut paikanpäältä toiseen huoneeseen. Tähän lisämaustetta voi tuoda se, että vauva on juuri kakkinut vaippansa täyteen sinappimönjää ja itkee siihen liittyvää karmaisevaa itkuaan pää punaisena. Kuinka tästä tosiaan selviää?

Kun ja jos kotiin saapuu ne apukädet, tulisi äidin antaa lisäkäsillä töitä tehneen apuihmisen myös levätä. Usein se on hankalaa ja siitä syntyy kiistaa. Puhuttakoon nyt niistä apukäsistä vielä sen verran, että usein isi-ihmiset ovat niin arkoja hoitamaan vauvoja, ellei kyseessä ole se seitsämäs oma kullannuppu tai muuten vain niin enkelimäisen kiltti vauva, että äidin on kurja antaa lastansa isi-ihmisen hoiviin. Myönnän itse sen, etten viitsi meidän pientä mussukkaa edes tarjota isille, koska en halua, että isi joutuu stressaamaan siitä, miten kirkuvan punaisen vauvan saa hiljaiseksi ja siksi toiseksi se, että meidän kuopus-vauva alkaa välittömästi itkeä kun minä poistun samasta huoneesta, hiukan on herkkä hipiä!

Täällä kodissa äiti jaksaa kohtalaisesti, on hyviä ja huonoja päiviä. Välillä aamulla kun herää, huomaa että pyykit on eiliseltä unohtunut koneeseen ja tiskivuori ylettää jo metrin korkeuteen. Joskus sohvalta voi löytyä vaippa, käytetty sellainen. Nämä asiat ovat kuitenkin hoidettavissa, jos äiti vain jaksaa.

Tarkoitus oli vain selventää miten paljon äidin on tosiaan kestettävä, itkut ja hammastenkiristykset, niistä kaikista on vain selvittävä.

Joulu joulu tullut on.

Ristiäisten järjestely on vienyt joulutunnelman kyllä minun sydämestäni. Pikku hiljaa kuitenkin, kun ristiäisten järjestely alkaa olla hanskassa, alkaa pikku joulutonttu virittäytyä minussakin. 

Jouluhan on punainen, joten meidänkin kotiimme on eksynyt punaisia juttuja. Ruokapöydälle laitoin neljä tuikkukuppia eri punaisen sävyissä. 

Olohuoneen sohvalle ilmestyi kaksi punaista tyynyä ja punainen viltti. 

Jouluvalojakin olen jo vähän laitellut, sisälle tosin. Alina ja vauva saivat mummulta jääkarhu-ledvalon, joka on sitten sellainen yölamppu lapsille. 

Pian voisi jopa ajatella ostavansa jotain pukinkonttiin, soitin meinaan tälle valkoparralle ja hän on tulossa myös meille, koska meillä on kilttejä (?) lapsia.

Tervetuloa leikkihuoneeseen!

 

 Entisestä makuuhuoneestamme on tehty leikkihuone tytöille. Alinahan täällä varsinaisesti leikkii ja sekoittaa lelujansa ja onnellisena tyhjentää myös vaatekaappeja. Vauvalle huoneessa on kehto, jossa hän ei kyllä ole koskaan kymmentä minuuttia kauempaa ollut, kun ei viihdy niin ei viihdy. Lähinnä tuo korikehto on vain ilo silmälle, eikä mitään muuta. (toisin sanoen säilön sinne kaikenlaista turhaa tavaraa, jottei Alina pääse niihin käsiksi) 

Tuo nalleistuin on kirpputorilöytö, jonka taannoin ostin lastenkirpparilta hintaan 5 euroa. Se on ihana! Juuri kohta alan filmaamaan tyttöjä joulukortteja varten ja tämä ihanuus tulee kuviin mukaan.

Korikehdon tekstiilit olen tehnyt itse, lukuunottamatta tuota katosverhoa, joka on tavallinen sivuverho. Se löytyi sattumalta kirpputorilta, maksoi naurettavat 20 senttiä. Siinä oli muutama tahra mutta sain ne pois sappisaippualla. Verhossa olevat violetit satiininauharusetit on peräisin vauvakutsuilla saamastani vaippakehdosta, jonka eräs työkaverini oli  minulle väsännyt. Taidan olla oikea niksipirkka-mamma! Reunaröyhelön ompelin jo Alinaa odottaessani ja sen piti tulla Kelan paffilootaan reunasuojaksi, mutta yllärikös se oli, ettei Alina viihtynyt paffilootassa niin yhtään. Ja sekös oli isännälle iloksi, sillä hän oli sanonut, että meidän lapsemme ei tarvitse pahvilaatikossa nukkua!

Arkipuuhat

Ajattelin jakaa teille pienen palan meidän arkea ja sen rytmiä. Jokainen perheellinen ihminen tietää, että meno on aikamoista kahden lapsen kanssa, saatika sitten jos lapsia onkin vaikka neljä.

Meidän arkipäivämme alkavat useimmiten samoihin aikoihin, aamulla kahdeksalta. Toki joskushan on sitten niitä "kukonlaulu"-heräämisiä.
Isäntä kerää itsensä aamulla töihin jo ennen kuin me talon naiset jaksamme herätä. Hiukan laiskana ihmisenä haluan aamuisin hetken pötkötellä sängyssä avattuani silmät, varsinkin jos vauvakin on tyytyväinen ja nukkuu. Alina aloittaa aamunsa sillä, että hän tulee omasta huoneestaan meidän makuuhuoneeseen peitto ja Hertta-pehmo kainalossaan. Ensimmäiseksi pitää nähdä pikkusisko ja nyppiä häntä vähän poskista ja silittää päästä.
Alina saa minun ja vauvan pötköttelyhetken ajan leikkiä omassa huoneessaan yläkerrassa.

Kun siirrymme alakertaan, teemme aamupesuja, niin vauvalle kuin Alinallekin. Välillä pienen kinaamisen jälkeen jopa Alinakin suostuu ottamaan märän yövaipan pois. Joskus on myös käynyt niin, että yövaippa on jäänyt päälle ja hetken kuluttua sen paino on kasvanut liiaksi ja vaippa valahtaa nilkkoihin. Viimeistään silloin sen saa jo ottaa pois.
Aamun alkajaisiksi minä siivoilen keittiötä ja järjestän paikkoja, sillä usein iltaisin talo jää kuin pomminjäljiltä.
Tällä välin Alina tietysti sekoittaa paikkoja entisestään, vauva köllöttelee sohvalla tai sitterissä tai sitten siinä kantoliinassa, josta jo edellisessä postauksessa mainitsin.

Aamupala järjestelyt hoidetaan niin, että ensin vauva saa mahansa täyteen maittavaa maitoa, jonka jälkein usein torkahtaa aamupäiväunilleen, jotka kestää 2-3 tuntia. Kun vauva on hoidettu, järjestän itselleni ja Alinalle aamupalan. Monesti käy kyllä niin, että itse en syö juuri mitään, vaan teen sitten jotain järjestelyjä taas sillä välin kun Alina sotkee Danoninonsa pitkin ruokapöytää.

Aamupalojen jälkeen on sitten vaan leikkimistä ja tanssimista. Alina tykkää kuunnella lastenlevyjä ja hänen kanssaan pitää käsikädessä tanssia. Tähän väliin voi mahtua myös ruoanlaittoa ja siivousta. Puolilta päivin koitan saada Alinan syömään ruokaa, jolloin myös vauvakin yleensä syö. Sitten painutaan pihalle, jos sää sallii. Samalla saan Alinan nakitettua päiväunille, joita hän ei kyllä sisällä enää nuku.
Ulkoilun jälkeen molemmat lapset nukkuvat, joten saan taas rauhassa tehdä omiani, päivitellä blogia ja surffailla internetissä.

Välipala-aika on sitten päiväunien jälkeen. Ja taas sen jälkeen leikitään ja alammekin jo odotella isiä kotiin. Kun isi saapuu, valmistan päivällistä ja pohdimme tarvitseeko kaupasta hakea jotain, jos näin on, niin lähdemme ruoan jälkeen kauppaan, koko konkkaronkka.

Illalla me, isi ja äiti(täti Alinan mukaan) katselemme Emmerdalea ja muita ohjelmia. Alina leikkii leikkejänsä ja vauva syö tissiä alvariinsa. Vauva vetelee iltaunosia klo 17-20, jonka jälkeen hän suorittaa perinteisen kaikkien mieltä virkistävän huutokonserttinsa. Konsertin aikana joku ehtii antaa Alinalle iltapalaa ja myös nukuttamaan hänet. Konsertin loputtua, me aikuiset syömme jotakin iltapalaa ja minä marssinkin sitten sen jälkeen vauvan kanssa yläkertaan nukkumaan.

Viikonloput ovat useimmiten samanlaisia, joskus nukutaan hieman pidempään, kyläillään isovanhempien luona ja käydään ostoksilla.

Ristiäis-panikointia ja väsymystä

Tänään, sateisena keskiviikkona olen ehtinyt miettiä erästä asiaa. Mistä tietää, että on univelkainen äiti? Tietääkö sen siitä, että kun parina aamuna on herännyt jo kello viisi aamulla ja näiden aamujen jälkeen nukkuu yhden yön kuin tukki, kuulematta sitä, että esikoinen on yöllä tullut sängyn viereen peitto kainalossa ja itkenyt äitiä, että kuopus on rutissut kainalossa ja lapsen isä on laittanut tälle tuttia suuhun. Onko superväsymys sitä, ettei myöskään huomaa kun esikoinen kiipeää pimeässä päällesi, nähdäkseen toisella puolella nukkuvan pikkusiskon?

Luulen että on.

Jollain tapaa olen kuitenkin nauttinut niistä muutamasta aikaisesta aamusta, jolloin olen syöttänyt vauvan kylläiseksi ja nukuttanut kantoliinaan. Sen jälkeen olen saanut ihan rauhassa hiiviskellä villasukissa, siivoilla ja silittää pyykkiä, kun koko muu talonväki nukkuu. Siinä vain on jotain taikaa.

Äskettäin nautin piristävästä syys-säästä, vai pitäisikö nyt jo puhua talvesta? Minä sanon syys-sää, koska ulkona ei todella näytä siltä, että kohta pitäisi kääntää kalenteri joulukuulle.
Joku saattaisi pohtia, että vain hullut menee kävelemään tuollaiseen ärsyttävään sumusateeseen kahden lapsen kanssa, joista toinen huutaa hikeänsä jo sisällä ja toinen ei haluaisi istua rattaisiin ollenkaan. Yllättäen kuitenkin molemmat lapset nukkuvat nyt levollisesti, toinen sohvalla, omassa nurkassaan ja toinen vaununkopassa. Ja äiti on elämäänsä erityisen tyytyväinen, vaikka tietää, että kohta jompi kumpi herää.

Rinnetalon arki pyörii nyt ristiäisjärjestelyjen ympärillä. Joskus tulee olo, että miksi hemmetissä en järjestänyt ristiäisi jo ennen vauvan syntymää. Tuntuu, että toisessa kädessä on vauva ja toisessa kädessä iso paperi, joka on sutattu puolin ja toisin kuulakärkikynällä. Paperissa on pohjakuva ristiäispaikasta, ranskalaisia viivoja, joiden jatkona on tietoa siitä, mitä limsaa lapsivieraille pitää ostaa.
Mahdoinkohan ahnehtia kun aloin järjestää ristiäisia ja myös samaan aikaan pidettäviä Alinan 2-vuotissynttäreitä?
Pienenä perfektionistina olen kauhuissani siitä, että muistanko kaiken. Kukat, kynttilät, liinat, tarjoilut, lapsille tekemistä jne. Itkuhan siinä meinaa tulla puseroon kun tajuaa, että ristiäiset ja synttärit ovat ihan ovella, ei tulevana viikonloppuna, vaan sitä seuraavana.

Koska olen juonitteleva kettunainen, olen saanut värvättyä myös apujoukkoja. Äitini valmistaa voileipäkakun, murokeksejä ja juustokeksejä. "Anoppi" on luvannut leipoa kakkupohjat ristiäiskakkuun, hän on myös valmistautunut ottamaan Alinan yökylään ennen ristiäisiä.
Yksi vauvan kummeista, Kaarina, valmistaa juhliin suolaisia piirakoita.
Ystäväni Mervi pääsee näyttämään laululliset taitonsa esittämällä tilaisuudessa Johanna Kurkelan "Ainutlaatuinen".
Minä itse olen uskotellut itselleni, että leivon Alinalle Barbie-kakun ja samalla täytän ja koristelen kastekakun.

Tärkeintähän tässä on se, että vauva, rakas pieni tyttäremme saa kauniin nimen. Hänet kastaa Naantalin kirkkoherra Jyrki Rautiainen, joka kastoi myös Alinan.

Hassua sinänsä, etten ole vielä ehtinyt panikoida omasta vaatetuksestani, tai siitä meneekö isännän paidan napit kiinni.
Alinan kanssa käytiin jo leikkauttamassa hiuksemme. Alinalle olen myös jo ostanut kauan kaivatun Metsolan froteisen Helistin-mekon.
Vauva pukee yllensä virallisen osion ajaksi perinteisen meidän suvussamme kiertäneen, äitini virkkaaman kastemekon ja tämän jälkeen pienen röyhelöllisen farkkumekon, sikäli mikäli se ei ole jo pieni, tuo nöttönen kun tuntuu kasvavan hurjaa vauhtia.

Siinä taas meidän kuulumisiamme!

Vilautampas tällaista kuvaa, joka on otettu neljä päivää ennen vauvan syntymää!

Supermamma synnytti

Elän tällä hetkellä harvinaisen onnellista aikaa kahden lapseni kanssa, jostain kumman syystä aikaa ei tunnu riittävän siihen, että ehtisin lätistä tänne jotain joka päivä.

Jos ja kun joitakin lukijoita kiinnostaa synnytykseni kulku, niin kerrottakoon se kaikessa lyhykäisyydessään nyt.

Keskiviikko-iltana 17. lokakuuta käväisin suihkussa, jonka jälkeen supistuksia alkoi tulla ja ne voimistuivat. Katselimme siipan kanssa laatuviihdettä eli BB.tä telkkarista, jonka jälkeen mies totesti, että hänen on mentävä ilmeisesti suihkuun, kun vaikutin siltä, että lähtö on lähellä.
Menimme kaikesta kivusta huolimatta sänkyyn ja koetimme nukkua. Minun nukkumisestani ei tullut mitään, joten hiippailin alakertaan kellottamaan supistusvälejä. Ne huitelivat siinä 5-8 min rajoissa.
Pakkailin kivuissani vielä kassia valmiiksi ja koitin soittaa synnytyslaitokselle, puhelin teki tepposet, eikä ollut kenttää.
Lopulta onnistuin saamaan yhteyden sairaalaan ja kerroin, että tulossa ollaan.
Kävin sitten kertomassa isännälle, että soittaa äidilleen ja että nyt on tosi kyseessä. Vaikka kivut oli aikamoisia, siedin ne silti hienosti.
Mummu saapui meille puolen yön korvilla ja me lähdimme sitten kohti Hämeenlinnaa. Autossa kuunneltiin Radio Rockilta Timo Kotipellon ja Liimataisen Blackustics-albumia. Minä kirjoittelin supistuksia ruutuvihkoon.

Sairaalassa pääsin heti tutkimushuoneeseen, jossa todettiin, että saliin vaan, 6-7 cm auki. Puin ne ihanimmat salivehkeet päälle ja pääsin sitten synnytyssaliin kiikuttelemaan keinutuoliin. Minut laitettiin käyrälle, josta nähtiin sitten supistukset ja vauvan sydämensyke. Kaikki tuntui mukavalta, vaikka mitään kivunlievitystä ei ollut vielä.
Yöllä kello kolmen aikaan tuli anestesialääkäri, joka sitten koitti etsiä minusta nikamanvälejä huolella, saadakseen laitettua spinaalin. Kyllä se kolo sieltä sitten löytyi lopulta. Taisi olla koko synnytyksen kamalin vaihe se, kun joutui mahansa kanssa olemaan kippuralla, samalla kätilö litistää minua entisestään kasaan ja toimenpide kesti ikuisuuden, eikä happea meinannut saada.
Kun spinaali oli isketty selkääni, olin taivaissa. Naureskelin monitorissa näkyviä supistuksia, joita en itse tuntenut lainkaan. Tokaisin miehelleni jo tässä vaiheessa, että tulen uudestaankin synnyttämään, koska tämä on niin mukavaa. Radiossa soi Lady Gaga.
Noin puolisen tuntia ehdin olla unelma-oloissa, kun aloin tuntea ponnistuksen tarvetta.
Kätilön mukaan vauvan syntymään tarvittiin kaksi ponnistusta ja papereissa lukeekin ponnistusvaiheen kestäneen kaksi minuuttia. Hyvä minä, supermamma!

Vauva putsattiin ja sitten sain hänet heti kainaloon ja voi sitä nälkää, mikä pienellä oli.

Synnytyksen aikana menetin rutkasti verta, lapuissa lukee että synnytyksen aikana 600 ja sen jälkeen vielä 200. (yksikkö taitaa olla grammaa) Tästä johtuen minä pyörryin suihkuun, jonne myös oksensin. Ja sen jälkeen nukuin ja oksensin ja oksensin. Ja sairaalasta lähdettyäni hemoglobiini näytti 82. Eli tällä hetkellä syön persiljaa ruukusta, napsin rautanappuloita ja ryystän c-vitamiini-juomaa. (Viimeisessä mittauksessa, viikko synnytyksestä, HB 88)

Täällä me nyt olemme, kotosalla. Pian alkaa se ainainen arki, jota jännitän nyt jo kovasti. Tällä viikolla harjoitelin jo vähän lasten kanssa keskenään olemista, kun kävimme seurakunnan kerhossa. Ja hyvinhän tuo meni. Ainoastaan kerhosta lähteminen oli hankalaa Alinan kanssa, sillä hän on "vähän" uhmis.

Alina rakastaa pikkusiskoaan suuresti. Päivittäin vauva saa hellyyttä yllin kyllin. Alina antaa vauvalle tuttia ja sanoo "Vauva maistaa!" Alina hoitaa nykyisin myös enemmän omia nukkevauvojaan, kantaa kantokopassa ja paijaa pepusta. Pikku-äiti on siis apuna aivan varmasti joka tilanteessa, niissäkin, joissa en välttämättä häntä tarvitsisi.

Loppuun vielä sen verran, että hakekaapa itsellenne kauposta joulukuun Vauva-lehti, sieltä löytyy juttua meistä. (se ilmestyy siis vasta sitten joulukuussa!)