Tänään, sateisena keskiviikkona olen ehtinyt miettiä erästä asiaa. Mistä tietää, että on univelkainen äiti? Tietääkö sen siitä, että kun parina aamuna on herännyt jo kello viisi aamulla ja näiden aamujen jälkeen nukkuu yhden yön kuin tukki, kuulematta sitä, että esikoinen on yöllä tullut sängyn viereen peitto kainalossa ja itkenyt äitiä, että kuopus on rutissut kainalossa ja lapsen isä on laittanut tälle tuttia suuhun. Onko superväsymys sitä, ettei myöskään huomaa kun esikoinen kiipeää pimeässä päällesi, nähdäkseen toisella puolella nukkuvan pikkusiskon?
Luulen että on.
Jollain tapaa olen kuitenkin nauttinut niistä muutamasta aikaisesta aamusta, jolloin olen syöttänyt vauvan kylläiseksi ja nukuttanut kantoliinaan. Sen jälkeen olen saanut ihan rauhassa hiiviskellä villasukissa, siivoilla ja silittää pyykkiä, kun koko muu talonväki nukkuu. Siinä vain on jotain taikaa.
Äskettäin nautin piristävästä syys-säästä, vai pitäisikö nyt jo puhua talvesta? Minä sanon syys-sää, koska ulkona ei todella näytä siltä, että kohta pitäisi kääntää kalenteri joulukuulle.
Joku saattaisi pohtia, että vain hullut menee kävelemään tuollaiseen ärsyttävään sumusateeseen kahden lapsen kanssa, joista toinen huutaa hikeänsä jo sisällä ja toinen ei haluaisi istua rattaisiin ollenkaan. Yllättäen kuitenkin molemmat lapset nukkuvat nyt levollisesti, toinen sohvalla, omassa nurkassaan ja toinen vaununkopassa. Ja äiti on elämäänsä erityisen tyytyväinen, vaikka tietää, että kohta jompi kumpi herää.
Rinnetalon arki pyörii nyt ristiäisjärjestelyjen ympärillä. Joskus tulee olo, että miksi hemmetissä en järjestänyt ristiäisi jo ennen vauvan syntymää. Tuntuu, että toisessa kädessä on vauva ja toisessa kädessä iso paperi, joka on sutattu puolin ja toisin kuulakärkikynällä. Paperissa on pohjakuva ristiäispaikasta, ranskalaisia viivoja, joiden jatkona on tietoa siitä, mitä limsaa lapsivieraille pitää ostaa.
Mahdoinkohan ahnehtia kun aloin järjestää ristiäisia ja myös samaan aikaan pidettäviä Alinan 2-vuotissynttäreitä?
Pienenä perfektionistina olen kauhuissani siitä, että muistanko kaiken. Kukat, kynttilät, liinat, tarjoilut, lapsille tekemistä jne. Itkuhan siinä meinaa tulla puseroon kun tajuaa, että ristiäiset ja synttärit ovat ihan ovella, ei tulevana viikonloppuna, vaan sitä seuraavana.
Koska olen juonitteleva kettunainen, olen saanut värvättyä myös apujoukkoja. Äitini valmistaa voileipäkakun, murokeksejä ja juustokeksejä. "Anoppi" on luvannut leipoa kakkupohjat ristiäiskakkuun, hän on myös valmistautunut ottamaan Alinan yökylään ennen ristiäisiä.
Yksi vauvan kummeista, Kaarina, valmistaa juhliin suolaisia piirakoita.
Ystäväni Mervi pääsee näyttämään laululliset taitonsa esittämällä tilaisuudessa Johanna Kurkelan "Ainutlaatuinen".
Minä itse olen uskotellut itselleni, että leivon Alinalle Barbie-kakun ja samalla täytän ja koristelen kastekakun.
Tärkeintähän tässä on se, että vauva, rakas pieni tyttäremme saa kauniin nimen. Hänet kastaa Naantalin kirkkoherra Jyrki Rautiainen, joka kastoi myös Alinan.
Hassua sinänsä, etten ole vielä ehtinyt panikoida omasta vaatetuksestani, tai siitä meneekö isännän paidan napit kiinni.
Alinan kanssa käytiin jo leikkauttamassa hiuksemme. Alinalle olen myös jo ostanut kauan kaivatun Metsolan froteisen Helistin-mekon.
Vauva pukee yllensä virallisen osion ajaksi perinteisen meidän suvussamme kiertäneen, äitini virkkaaman kastemekon ja tämän jälkeen pienen röyhelöllisen farkkumekon, sikäli mikäli se ei ole jo pieni, tuo nöttönen kun tuntuu kasvavan hurjaa vauhtia.
Siinä taas meidän kuulumisiamme!
 |
| Vilautampas tällaista kuvaa, joka on otettu neljä päivää ennen vauvan syntymää! |
