2-vuotias kerholainen

Esikoistyttäremme aloitti viime viikolla päiväkodilla ihka ensimmäisen kerhonsa, jota käy siis ilman äitiä ja isää.
Torstaina mentiin yhdessä katsomaan mistä kerhopäivä koostuu. Ensiksi lapset leikkivät pihalla vajaan tunnin, jonka jälkeen mennään aamupiiriin sisälle. Piirin jälkeen lapset saavat valita mitä he leikkivät. Päiväkodilla on ihania leluja ja jokaiselle leikille on omat nurkkansa. On nukkeleikkejä, rakennusleikkejä, lukemista ja piirtämistä. Leikin jälkeen tarjoillaan lounas, jonka myös meidän perheen uhmainen söi ihan viimeistä pisaraa myöten. Kyselinkin tästä riemastuneena, voisimmeko tulla ihan joka päivä vain päiväkotiin syömään, se kun näytti sujuvan kerhossa paljon paremmin kuin kotona, jossa maitoon dipataan lihapullia ja leivästä nuollaan rasvat.
Lounaan jälkeen onkin vuorossa loppupiiri, jossa luetaan ja lauletaan. Meidän 2-vuotiaamme ei oikein vielä osaa olla paikoillaan niin pitkää aikaa. Alina vaelteli leikkimässä muita juttuja, sillä välin kun lähes kaikki muut lapset istuivat paikallaan ja lauloivat "Koska luistellaan"-laulua.

Jotain tällaista kaipasinkin Alinan elämään, hieman enemmän aktiviteettia ja omanikäistään seuraa. Alina jäikin sitten perjantaina ihan itsekseen kerhoon, minä huristin autolla Ellin kanssa Perhekahvilaan turisemaan muiden mammojen kanssa ja miten rentouttavaa se olikin. Ehkä myös kaipasin itselleni pientä breikkiä Alinasta.
Kyllä siinä pieni haikeus oli, kun tyttöä vein päiväkodin pihalle. Alina ei juuri perjantai-aamuna olisi halunnut jäädä sinne, mutta kun kerroin että pihavarastossa olisi varmasti pulkka, niin johan tyttö lähti käsikädessä yhdessä kerhotätin kanssa sitä etsimään.
Koko kolme tuntia kerhossa ilman äitiä oli sujunut mainiosti, ainoastaan yksi itku oli päässyt, kun matonreuna oli ollut hieman liian korkealla, jotta sen yli olisi päässyt kaatumatta. Heti Alina oli saanut itselleen samanikäisen tyttökaverin, olivat kuulemma pidelleet käsistä ja silitelleet toistensa paitaa.

2-vuotias Alina on myös edellispäivästä kostuttanut ainoastaan muutaman vaipan. Pikkusiskon aiheuttama potaton kausi on siis ohi ja nyt käydään potalla istumassa, vaikkei sinne mitään tulisikaan. Tuotoksesta saa aina ihastuttavan Hello Kitty-tarran keittiön jääkaapin ovessa olevaan "Pottailukorttiin".

Haasteen tähän vaipattomuuteen  tuo se, että kun pitäisi laittaa illalla vaippa ennen nukkumaanmenoa, niin Alina ei millään sitä haluaisi. Tässä vaan jotenkin ei vielä oikein luota siihen, ettei tyttö muka kastelisi yön aikana sänkyään. Ja kun yöllä on ollut vaippa, on taas aamulla hirmu hankala saada tytölle pikkupöksyt. Olen varannut kaappiin mitä hienoimpia pikkuhousuja, on nallea, kimalletta ja prinsessaa. Ja oikeastaan kun tarpeeksi kauan maanittelee ja kehuu "isoa ja reipasta" tyttöä, niin kyllähän se vaippa viskotaan nurkkaan ja puetaan ne nallekalsarit jalkaan.
Eilen illalla pottaan kolahti myös se isompi tavara ja voi sitä iloa. Alina tokaisi "Pieni kakka", jonka jälkeen "Kakka lisää!". Alinan istuessa potalla keskittyneenä, hän myös hoilaa omia laulujansa, mikä taas aiheuttaa äidissä naurua.
Eiliset päiväunetkin nukuttiin ilman vaippaa, eikä nukkumapaikka kastunut lainkaan. Unien jälkeen tyttö kävi potalla itsenäisesti ja kippasi pissin pönttöön.

Meidän jo niin kovin isoksi kasvanut tyttö!

Iltakukkumiset ovat suurimmaksi osaksi vaihtuneet nukkumiseksi. Kaikki on oikeastaan riippuvaista kaikesta. Jos päiväunet menee yli kahden tunnin, niin yöunille meno voi venähtää. Samoin jos päiväunille meno venyyy, niin venyy myös yöunille meno. Tyttö tarvitsee itselleen paljon touhua päivän aikana ja aikaisen aamuherätyksen, mikä meille on kello 7 aamulla kun äidin herätyskello soi. Toki joskus on äidin sormi aika ahkeraan torkuttamassa, jolloin herätys on vasta viimeistään kahdeksalta.

Puhuminen on entistä selkeämpää ja pitkiäkin lauseita tulee Alinan suusta. Sanavarasto kasvaa koko ajan ja lähes kaikki muiden ihmisten sanomiset Alina toistaa.

Tällainen on äidin ja isin oma kultamurunen, eli Alinan sanoin "kuntamununen".

Unohtiko Matti meidät?

Maanantaina tapahtui mullistavia asioita. Päätin ottaa taas yhteyden loistavalle neuvonantajalleni, eli terveydenhoitajalle, meidän neuvolaan.

"Olemme pulassa isomman lapsemme elämäntilanteen kanssa"- nämä olivat ne ensimmäiset sanat jotka sain kakistettua ulos, heti sen jälkeen kun olin reippaasti kertonut kuka olin.
Terveydenhoitaja parahti nauruun. Minua ei kyllä naurattanut, sillä tämä esikoisen uni-farssi joka ilta ja satunnaisesti myös päivisin, repii tämän äidin pian kappaleiksi.

Saimme ohjeen olla kinastelematta isännän kanssa nukuttamisen aikana, miltä harvemmin voi välttyä ja tätähän tuo meidän pikku napero juuri haluaakin. Sitä, että äiti ja isä alkavat nahistella ja nukuttamisen koko idea karkaa käsistä ja neiti saa aina vain lisää aikaa valvoa. Päätimme myös, että iltaisin kello 21.30 on hyvä aika alkaa nukuttaa Alinaa, sillä silloin hän on oikeasti väsynyt.

Ajateltiin, että maanantain voi vielä elää rellestäen keskellä yötä, koska olihan uuden vuoden aatto.

Aamuisen neuvola-puhelun jälkeen, Alina nukahti päiväunille omaan sänkyynsä, ilman mitään raivoamisia. Tästä niin tohkeissani soitin taas neuvolaan hehkuttaakseni tätä mullistavaa tapahtumaa. Nauroimme yhdessä terveydenhoitajan kanssa sitä, että aina kun soitan ja kyselen neuvoja, niin samantien kaikki sujuu kuin rasvattu. Terveydenhoitaja totesi siihen, että ehkäpä meidän pitäisi soitella vielä illallakin, jotta Alina menisi silloin myös nätisti nukkumaan.

Kun ilta tuli, niin oi kyllä. Armas lapseni meni itse maate sohvalle ja nukkui siihen yksikseen, vaikka minä ja naapurin naikkonen juttelimme vieressä niitä näitä. Ja kello ei ollut edes kymmentä.

Kyllä siinä taas sellainen onnistumisen ihme koettiin.

Toista oli eilen.

Nukkumatti kurvasi taas meidän tien ohi ja Alina pisti silmät kiinni vasta hieman ennen yhtätoista. Uhkailua ja kiristystä, vinkumista ja naurua. Mikä siinä on, ettei se pienen ihmisen suu pysy kiinni ollenkaan kun pitäisi nukkua. "Mummu, pappa, mummu, pappa, pappa, mummu. Ukki, mimma, ukki, mimma. Heippaa!!"- tällaisia huudeltiin eilen. Ja pahinta on se, että oman naaman pitäisi olla peruslukemilla, kun näitä kuuntelee, ettei vain tulisi lietsottua höpösuuta yhtään enempää.

Eiliset päiväunet sujuivat kohtalaisesti. Koska yöunet venyivät lähemmäs yhdeksää aamulla, niin arvelinkin ettei päiväunet maistu vielä yhden aikaan. Yläkerrassa laitettiin unimusiikit soimaan ja koitin silitellä ja rauhoitella. Alina pinkaisi sängystä pois ja minä jäin sitten siihen hänen sänkyynsä ihmettelemään. Esitin nukkuvaa aina kun Alina tuli viereen katsomaan. Sitten kävi niin, että Alina kiipesi meidän sänkyymme ja hetken aikaa höpötteli omiaan ja sitten nukahti. Minä kurkin nurkan takaa kuorsaavaa tyttöä.

Nukkumatin ohituskaista.

Rinnetalossa tapahtuu iltaisin kummia. Perheemme vanhempi lapsi on aivan yhtäkkiä päättänyt kokeilla meidän vanhempien hermoja ihan todenteolla.

Kun kello lyö illalla yhdeksän ja koitamme laittaa tämän omapäisen neidin nukkumaan, niin ei, se ei todellakaan onnistu. Tai onnistuu se, heti sen 40 minuutin huudon ja raivon jälkeen. Siinä välissä ehtii tapahtua vaikka ja mitä.

Kun ilta tulee, alamme valmistella lasta nukkumaan. On iltapalaa, pesuja ja lelujenkeräilyä. Harvemmin lapsi kyllä itse koskaan osallistuu siivoukseen. Äitihän siellä pers pystyssä rymyää lattialla. Kun jompi kumpi meistä vanhemmista tokaisee rennosti: "Kohta mennään nukkumaan!", niin silloin lapsen naama ilme kääntyy hymysuusta väärinpäin ja alkaa vallaton vinkuminen "Eiii, kukkuu!!!". Siihen sitten yritämme keksiä kaikenlaista höpöhöpöä, kuten että kun olet mennyt nukkumaan, niin sitten tulee aamu ja leikitään legoilla tai että tontut kurkkii ikkunoista. Nämä typeryydet eivät uppoa meidän lapseen lainkaan, hän kiljuu edelleen "Ei kukkuu mennä!".

Sitten kun on se h-hetki, että lapsi kannetaan yläkertaan omaan sänkyynsä, niin jopas jotain. Huuto on muuttunut raivoksi. Itku tulee sekä lapselle, että äidille. Isä taitaa purra hammasta, ettei suusta pääsisi perkeleitä.
Omasta sängystä kaikin keinoin karkuun yrittävä lapsi on mitä suloisin. Silmät kiinni, kyyneleet valuen, potkien ja repien. Tutti ja jo toistamiseen täytetty maitopullokin lentää kaaressa lattialle. Kaikki on huonosti. Peitto on rytyssä ja unikaveri hukassa, siitä viis. Mutta missä helvetissä on se Nukkumatti?

Tässä vaiheessa alkaa usko loppua jo ihan jokaiselta, paitsi lapselta. Lapsi kuvittelee edelleen, että kohta tuo muija ja äijä luovuttaa ja pääsen takaisin alakertaan leikkimään niillä ihanilla legoilla.

Kun lopulta lapsi rauhoittuu ja alkaa keskittyä unimusiikkiinsa, joka soi cd-soittimesta, minkä pukki toi (Sitä oli toivottu juuri siksi, että se Nukkumatti löytäisi myös meille), niin tässä kohtaa olisi harvinaista, ettei pienempi sisko heräisi ja alkaisi karjua nälkäänsä. 

Ainahan näissä nukutus-tarinoissa on onnellinen loppu ollut. Lapsi nukahtaa viimein tunnin yrityksen jälkeen. Vanhemmilla on tämän jälkeen haaste, nimittäin astella narisevat portaat takaisin alakertaan, ilman että tämä juuri tunnin unta vastaan tapellut taapero ei heräisi. Kun tämä onnistuu mallikkaasti, niin on aivan varmaa, että iltapalaleipää voidellessa putoaa veitsi lattialle. Silloin suusta pääsee v-sana, mutta lapsi ei siltikään herää.

Jakakaahan minulle nyt omista nukuttamis-rutiineistanne. Enkä tiedä haluanko kuulla niitä; "Minun lapseni nukahtaa itsekseen, niin suloisesti kuin pikku-enkeli"-tarinoita.

Alina, riiviöiden riiviö 1-vuotiaana. Hassua kun en löytänyt yhtään tuoretta kuvaa, missä tyttö nukkuisi onnellisena kuin se "pikku-enkeli".

Elli 2 kk ja yksi flunssapotilas!

Rinnetalo on taas hiljentynyt, sillä pienet lapsukaiset ovat päiväunillansa. Täytyy myöntää, että nukahdin itsekin, ennen kuin esikoinen ehti nukahtaa. Muutama viimeyö eivät ole olleet ihan juuri sitä, mitä kuuluisi, mutta onkohan kellään pienten lasten vanhemmilla kovin unelmaisia öitä, varsinkaan niillä joiden lapset ovat alle kaksi vuotiaita.

Talossamme majailee pöpö, joka tähän mennessä on ehtinyt tarttua tuohon esikoiseemme. Yskä, nuha ja kuume tekevät öistä melko piparisia, mutta onneksi sentään päivät kulkevat ihan omalla tavallisella rytmillänsä. Kaiken kukkuraksi isäntäkin ilmoitteli aamulla, että kurkku on karhea. Ompas kerrassaan mukavaa kuvitella jouluaatto, jossa on räkäinen lapsi ja yksi isompi räkäpää.

Tänään oli Ellin neuvola. Neidille tuli juuri kaksi kuukautta täyteen ja tämän kunniaksi hän sai rota-rokotteen. Kyllä naurettiin yhdessä neuvolan terveydenhoitajan kanssa kun Elli yökkäili. Kuitenkin aine maistui niin hyvältä, että tyttö maiskutteli vielä pitkään rokotteen saamisen jälkeenkin.
Pituus oli 57,5 cm (55,0 cm) ja painoa oli 5020 g (4565 g). Reippaasti kasvaa meidän Elli!

Itsekin pääsin käymään vaa'alla ja jopas se saikin tämän mamman hämmästelemään. Omissa mielikuvissani olin ajatellut, että painon on näiden kuuden torttupellillisen jälkeen noussut jonnekin 100 kiloon, mutta yllätys olikin se, että tosiasiassa painoa olikin vain 700 grammaa enemmän kuin silloin kun aloin odottaa tuota toista tyttöä. Hyvä minä, lisää torttuja!!
Koko raskauden aikana painoa taisi tulla kymmenisen kiloa ja se on nyt jo tipotiessään. Ihanaa! Kunhan saadaa joulu lusittua ahmimalla kinkkua ja laatikoita, niin sitten alkaa painonpudotus, näin se on! Kun on kerran kaksi pientä ihanaa tyttöä jo kotona, niin nytpä voikin sitten rauhassa pudotella kiloja, koska seuraavaa raskautta saadaan odotella, mikäli sellaista edes koskaan enää tulee.

Jouluasiat alkavat olla järjestyksessä, tänään täytyy hakea vähän joulukukkia ja servettejä, kynttilöitä ja teippiä, lahjakasseja ja lahjojakin vielä. Huomenna sitten jouluruokia ihan vain vähän.
Tänä vuonna aatto vietetään syöden ensin anoppilassa, sitten illalla varmaan vielä pikkulautaselliset kotona. Joulupäiväksi suuntaamme Turkuun, minun vanhempieni luokse, joten kotiin on turha ostaa kasoittan ruokaa, koska kuitenkin aina isovanhemmilta saadaan jotkut kivat doggybagit mukaamme kotiin.